Uskon, että me kaikki voitimme

Olin eilen illalla ystäväni 40-vuotisjuhlissa. Sen verran äitiintynyt mäkin olen nykyään, että kahden viinilasin jälkeen alkoi väsymys painaa ja lähdin kolmen tunnin ilakoinnin jälkeen kotiin. Kello oli kutenkin kaksi yöllä, kun sain painettua pääni tempuriin ja pääsin nukkumaan.

Aamulla 06.30 olin todella kiitollinen, etten vetänyt iltaa pidemmän kaavan mukaan, sillä nuorimmainen lapsistamme halusi aloittaa jokeltelun, eikä mun nukkumisesta tullut enää mitään. Tunnin verran me siinä olohuoneen lattialla ”höpöteltiin” vauvan kanssa kaikki Kreikan kriisistä, vauvan hikisistä varpaista sekä tämän kesän huonosta säästä. Sitten mieheni heräsi ja pelasti minut pystyyn nukkumiselta. Menin jatkamaan uniani, kun olohuoneessa jatkui todella mielenkiintoiset ”keskustelut”.

Tuntui suorastaan luksukselta, kun vihdoin heräsin ja katsoin kelloa- kymmenen! En muista millon viimeksi olisin nukkunut kymmeneen saakka aamulla! Kaikki muut olivat jo hereillä ja esikoiseni katseli minua hymyillen sängyn päädystä. Koska sain nukuttua, eikä kaksi viinilasia tuntunut ONNEKSI missään, päätin pakata lapset rattaisiin ja vetäistä reippaan kävelylenkin. Samalla mieheni saisi oman lepohetkensä. Hän nimittäin kertoi, ettei ilta ollut mennyt ihan niin helposti kuin ajattelin. Minun lähtiessä kymmenen aikoihin juhliin, oli nuorimmainen aloittanut huutoitkuputkensa ja jatkanut sitä melkein tunnin putkeen. Yöllä sama juttu oli käynyt juuri ennen kuin minä olin tullut kotiin. Joten ymmärrettävästi mieheni oli väsynyt.

Päätin kiertää tutun 10 kilsan lenkin, eli Töölönlahti ympäri. Nuorimmainen nukahti välittömästi, kun rattaat lähtivät liikkelle. Toivoin samaa myös esikoiseltani, mutta ei, hän selosti matkaamme kuin mikäkin Aurinkomatkojen opas ja vasta yhdeksännen kilometrin kohdalla hänen luomensa painuivat alas. Tässä kohti olimme siis enää kilsan päästä kotiovesta.

Koska en halunnut heti herättää nukkuvaa lasta, päätin jatkaa lenkkiäni vielä Keskuspuistoon. 10,5 kilsan kohdalla kännykästä loppui akku, eli Nike+:n naisääni ei enää kertonut matkani mittaa ja vauhtia. Laskin kuitenkin, että kokonaismatka lähenteli 14 kilometriä.

Uskaltauduin ottamaan muutaman juoksuaskeleenkin. En ole vielä synnytyksen jälkeen juossut kertaakaan. Minua varoiteltiin siitä, että koska lapseni ovat syntyneet vuoden ikäerolla, on alapääni lihakset venyneet ja virttyneet oikeen huolella. Eli vähintään puolivuotta olisi hyvä odotella, ennen kuin lähtee juoksemaan. Muuten pissaisin housuuni lopun ikäni. No, koska en ole enää moneen kuukauteen lirautellut pöksyyni, niin uskalsin vähän juosta. Ja ai että se tuntui mahtavalta! Taidan loppuviikosta käydä juoksemassa ihan ilman ratttaita ja katsoi kuinka pahasti se henki salpautuu 🙂

Kokonaisuudessaan tämän aamun lenkki kesti 1,5 tuntia. Kumpikin lapsista sai aamupäiväunensa, minä treenini ja mieheni hetken hengähdystauon kotona yksinään. Uskon siis, että me kaikki voitimme. Hyvä taas meidän tiimi!

facebooktwittergoogle_plusmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *