Se aito liikunnan ilo

Varoitan jo heti alkuun, että tulen nyt käsittelemään aihetta, joka herättää ihmisissä paljon mielipiteitä, keskustelua ja menee helposti ihmisillä tunteisiin. Korostan, että nämä ovat minun mielipiteitäni ja kokemuksiani, enkä väitä, etteikö muut ihmiset voisi kokea käsittelemäni samat asiat täysin eri tavalla. Ihmisillä saa olla hyvin eriäviä mielipiteitä ja ymmärrän sen hyvin, eri mielipiteiden jakaminen on mielestäni vain mielenkiintoista ja on rikkaus keskustella aiheista eri mielipiteiden omaavien ihmisten kanssa.

Treenimotivaatio. Sen menettäminen, itsensä kanssa kamppailu ja sen löytäminen jälleen uudelleen.

Ennen naureskelin “crossfit-uskovaisille”, ihmisille, joille laji oli kaikki kaikessa ja puheenaiheet käsittelivät lähinnä treenaamista. Kunnes minusta tuli samanlainen.

Voin käsi sydämellä todeta, että olen rakastunut. Parasta on löytää oikeasti se liikunnan ilo. Se tunne, kun treeni on päivän paras hetki, lasket tunteja siihen, kun pääset taas treenaamaan ja kuinka naurettavan onnellinen olo treenin jälkeen tulee. Se hykerryttävän ihana, ilon tunne, joka saa sinut kulkemaan kadulla naantalin auringon näköisenä. Kun motivaatio treeniin lähtee oikeasti sisältäni, ei ulkoisista tekijöistä.

Nykypäivänä ulkonäkökeskeinen treenaaminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, kuvottavalta ja hyvin kaukaiselta ajatukselta. Minun on vaikea ymmärtää, miten syy niin monen ihmisen liikkumiseen on vain isomman pyllyn kasvattaminen. Se ei minulle riitä pitämään treenimotivaatiotani yllä pidemmällä tähtäimellä. Katsot itseäsi peilistä kriittisin silmin, pakko lähteä salille pumppaamaan yksipuolisesti ja eristetysti vain tiettyä lihasryhmää, vain saadakseen siihen pyöreämmän muodon. Hauiskääntöjä veivataan salilla käsipainojen kanssa naama punaisena, mutta sitten kun pitäisi oikeasti osata hyödyntää hauislihastaan, esimerkiksi kiiveten voimisteluköyttä pitkin katon rajaan, ei hauiksessa olekaan voimaa ja tipahdat alle metrin matkan kiivettyäsi voimattomana maahan. Vaikka ulkonäöstä päätellen voisi luulla, että olisi vahva ja hyvässä kunnossa. Niinpä.

Ulkonäkö ei oikeasti kerro ihmisen kuntotasosta juuri mitään. Minulle syy treenaamiseen ei ole peilikuvani, vaan se fiilis, kun taistelen itseäni vastaan haastaen itseäni kerta kerralta kovempiin suorituksiin, huomatessani oman kehitykseni ja kuinka yhtäkkiä saankin vedettyä maastavedossa 10kg enemmän kuin viime kerralla ja kuinka leuanveto ei enää tunnukaan niin ylivoimaisen vaikealta. Se onnistumisen tunne, kun huomaat oman kehityksesi. Kehon ja mielen hyvinvointi. Tikki ulkomuoto tulee sitten itsestään kun treenaa kovaa ja nauttii siitä, se on toki vain plussaa.

Haluan treenata siksi, että olen oikeasti kovassa kunnossa ja kehoni voi hyvin. En siksi, että minulla on upeat pakarat ja erottuva olkapäälihas, vaan siksi, että pystyn olemaan yhtä aikaa vahva, ketterä, kestävä, nopea, venyvä ja niin onnellinen. Haluan olla kokonaisvaltaisesti hyvä ja kovakuntoinen. Haluan olla ninja.

En väitä, että olisin vielä mikään paras crossfittaaja enkä todellakaan kovakuntoisin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että olen pirun ylpeä itsestäni ja siitä, kuinka paljon olen kehittynyt näiden neljän kuukauden aikana, joina olen lajia treenannut. Se kehitys, minkä olen jo tässä ajassa saavuttanut, mitä en koskaan saavuttanut kuntosalitreenaamisella, vaikka pumppasin salilla rautaa vuosia, on huima!

Salitreenikin on ihan ok, harrastinhan sitä itsekin pitkään. Mutta onhan se nyt oikeasti aika yksipuolista ja TYLSÄÄ. Minulle se ainakin alkoi olla sitä vuosien jälkeen. Veivaat pitkälle samoja treeniohjelmia, hieman niiden painopistettä muutellen, päivästä toiseen yksin, salilla seuranasi se ihana oma peilikuvasi, jota tuijotetaan kuin viimeistä päivää. Muut salilla treenaavat ihmiset lähinnä mulkoilevat sinua ja auta armias, jos satut avaamaan suusi ja sanomaan vieressä treenaavalle sikaniskalle jotakin. Nykyään tuo kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja hassulta. Kun astun sisälle omalle crossfit boxilleni, kaikki vastaan tulevat morjestavat iloisesti, pukuhuoneessa nauretaan, vertaillaan omia tuloksia, valitetaan lihaskivuista, testaillaan toistemme painonnostokenkiä. Yläfemmoja heitetään treenin aikana useaan otteeseen, omaa suoritusta tehdessäni ympärillä seisoo treenikavereiden joukko huutamassa ja kannustamassa sinua, sä pystyt siihen, paina paina, kyllä se paino nousee! Valmentajat tsemppaavat sinua ja kertaakaan ei treeniä aloiteta ilman, että valmentaja on kunnolla opettanut mitä tehdään. Salilla ei peilejä ole yhtäkään, vaan ideana on oppia kuuntelemaan omaa kroppaa. Valmentaja on se sun peili ja kertoo, jos teet jotain väärin. Ei sun tarvitse tuijottaa omaa peilikuvaasi pystyäksesi treenaamaan.

Nora on paras treenikamu! <3
Nora on paras treenikamu! <3

En voi käsittää fitness urheilua. Crossfitin aloitettuani olen nähnyt entistä konkreettisemmin lajin älyttömyyden. Ei ihmiskehoa ole suunniteltu niin, että paino menee sahalaitaa ylös alas, dieetti, massakausi, dieetti, massakausi. Monet haukkuvat crossfitiä, kutsuen lajia vaaralliseksi. Kerrottuani aloittaneeni crossfitin, olen kuullut niin monta kertaa lauseen (etenkin fitness-urheilijoiden ja salitreenaajien suusta): “Sen kun menet sinne hajottamaan kroppasi”. Mitä hittoa. Kaikki lajit ovat vaarallisia, jos niitä treenaa väärällä tekniikalla. Crossfit on nopeatempoinen laji, mutta se on urheilijasta itsestään kiinni, treenaako teknisesti oikein vai väärin. Tottakai selkä menee rikki, jos maastavedon nostaa selkä köyryssä. Sitä varten on valmentajat, jotka ohjaavat tekemään töitä oikein, ja jotka vahtivat suoritustasi haukkana vierestä. “Crossfitissä menee nivelet paskaksi.” Niveliä kuuluu vahvistaa ja käyttää, siihen ne on tarkoitettu! Fitness se vasta vaarallinen laji onkin, kun miettii miten paljon hallaa se tekee hormonitoiminnalle, mielenterveydelle (dieettikaudet ovat rankkoja, ja mitä olen vierestä katsonut, ei silloin ihmiset kovin onnellisilta vaikuta) ja aineenvaihdunalle.

Etenkin syömispuolta en fitness urheilussa voi ymmärtää lainkaan. On täysin absurdi ajatus, että jos treenaat kovaa, sun täytyy orjallisesti noudattaa ruokavaliota ja näännyttää itseäsi nälkään. Tämä onkin yksi crossfit treenaamisen parhaista puolista. Kun kulutustaso on niin kova, saa myös syödä ihan jäätävän paljon! Syön puhtaasti, mutta ihan mitä huvittaa. Jos haluan treenin jälkeen pizzalle, todellakin menen. Ja niin tekee kaikki muutkin meidän boxilla. Järki käteen, kultaisen keskitien kulkeminen ruoka-asioissa on kaiken a ja o. Täytyy saada tarpeeksi ravintoa, jotta jaksaa treenata. Kun syö pääasiassa terveellisesti ja puhtaasti ja treenaa paljon, saa myös välillä herkutella. Pitää nauttia elämästä! Itse en ainakaan nauttisi, jos en saisi syödä mitä tahdon, en saisi lähteä kavereideni kanssa sushille tai ostaa leffaevääksi isoa pussia irtokarkkia.

Pelottavinta mielestäni fitness-kilpailuissa melkein on se, mitä kilpailun jälkeen tapahtuu. Mitä se tekee mielelle. Kisapäivänä ollaan vedetty kroppa mahdollisemman kuivaksi ja rasvattomaksi, joka ei ihmiskeholle ole mitenkään luontainen olotila. Kilpailun jälkeen kaikki se menetetty paino tulee sitten rytinällä takaisin. Tottakai se tulee, koska ei ihmiskehon kuulu olla aliravittu ja kuiva! Tämä onkin se lajin inhottavin osuus, joka aiheuttaa sitä itseinhoa ja syömishäiriöitä. Ollaan jo ehditty tottua siihen rasvattomaan ja pikkuruiseen omakuvaan, ja kun kroppa palautuu normaaliin kokoonsa, nähdään itsensä valtavana ja ällöttävänä ja lihavana. Niin minullekin tapahtui.

Olen urheillut koko ikäni, 4 vuotiaasta saakka. Liikunta on aina ollut tärkeä osa elämääni, enkä voisi elää ilman sitä. Liinkunta on elämäntapa, ei sitä ole tarvinnut sen kummemmin miettiä kun se vaan on osa minua, ihan kuin hengittäminen. Kunnes osallistuin Miss Helsinki 2016-kilpailuun.

Kisaan hain mukaan osittain juuri siitä syystä, että halusin saada enemmän irti omasta treenaamisestani ja jonkin tavoitteen, minkä vuoksi urheilin. Halusin myös saada uusia näkökulmia treeniin uusien valmentajien kautta. En silloin ajatellut, miten haastavaa se olisi. Meillä finaalikymmeniköllä oli todella kovat paineet treenin ja ulkonäön suhteen, tavoitteena treenaamisessa oli saada itsensä ulkoisesti upeaan kuntoon finaalipäivää varten. Eli täysin ulkonäkökeskeistä koko treeni. Se ruokavalioiden noudattaminen (tai minun osaltani noudattamattomuuteni ja siitä huonoa omaatuntoa poteminen), orjallinen treenirytmi, itsensä raadollinen vertaaminen yhdeksään muuhun tyttöön, kuukausittaiset InBody-mittaukset, joita pelättiin ja jotka saivat masentumaan, jos kehitystä ei ollut tapahtunut tarpeeksi. Treenaamisesta ja syömisestä tuli finaalikiertueen aikana minulle pakonomaista ja hukkasin täysin sen liikunnan ilon. Minun oli vain pakko saada itseni paremman NÄKÖISEEN kuntoon kuin kilpasiskot. Sairasta. Ei ole normaalia, että yksi kavereistani sairastui vakavaan ylikuntoon, toinen veti laihdutuskapseleita ja eli kuukausitolkulla pelkällä piltti-vauvanruoalla (hän ei noudattanut siis ruokavaliota), yksi ei voinut laittaa suuhunsa edes yhtä cashew-pähkinää, sillä se ei kuulunut ruokavalioon ja itse olin viikkoja sairaslomalla uupumuksen ja burn outin oireiden takia. En väitä, että valmentajat olisivat kehottaneet meitä toimimaan näin, päinvastoin. Koko kilpailu itsessään vain altisti meidät koville paineille ja stressitasot olivat valtavat, ja me itse lietsoimme niitä entisestään vertailemalla itseämme toisiin. Ei ihme, että kilpailun oltua ohi, minulle tuli täydellinen vastareaktio treenin suhteen, salille meno ahdisti, kuvotti minua ja tuntui todella vastenmieliseltä. Vaikka olen treenannut pikkulapsesta asti. Olin aika hukassa oman liikkumiseni suhteen, kävin salilla, koska en halunnut lihoa (sairasta sekin, olin finaalipäivänä kuin kuiva orava ja tottakai kroppa palautui normaaliin painoonsa kisan jälkeen, jolloin näin itseni peilistä lihavana), mutta salilla käynti oli vain pakonomainen suoritus, jonka halusin saada alta pois. Muistan olleeni aina salilla vittuuntunut ja olin onnellinen päästyäni salilta kotiin rentoutumaan.

Tiedostin tämän ongelman, jonka vuoksi aloin etsiskellä itselleni jotain uutta boostia treeniin. Kaverini treenasi tuolloin eräässä fitness-tiimissä, ja hän suositteli tiimiä myös minulle. Ajattelin, että voisin ehkä liittyäkin tiimiin saadakseni vain uuden valmentajan, uudet treeniohjelmat ja siten uutta motivaatiota treeniin. Liityin tiimiin ja tapasin valmentajan kerran. Hän teki minulle ruokavalion, jota noudatin yhden päivän (en ole koskaan elämässäni ollut niin nälkäinen kuin sinä päivänä!). Treenasin uudella treeniohjelmallani hetken, kunnes tajusin, ettei laji todellakaan ollut minua varten. Vaikka en ollut mihinkään kilpailuihin edes osallistumassa. Tiimissä oli facebook-keskustelu, jossa muut tiimiläiset jakoivat ajatuksiaan. Viimeinen pisara minulle oli erään tytön kirjoittama kommentti “Söin tänään yhden ruisleivän ja proteiinipatukan ja nyt on niin paha morkkis! Huomaan jo oman lihomiseni niistä, nyt käyn viikon ajan kahdesti päivässä salilla saadakseni poltettua nämä pois kehostani”. Luin kommenttia silmät ymmyrkäisinä, ovatko nämä ihmiset oikeasti täysin sekaisin? Onneksi tajusin lähteä tiimistä heti, koska sen jälkeen löysin minulle täydellisesti sopivan lajin, crossfitin.

Ilmoittauduin alkeiskurssille ystäväni Noran houkuteltua minut mukaan ja se oli paras päätökseni aikoihin! Treenimotivaationi palasi heti, hurahdin lajiin täysin ja nyt treenaaminen ei ole minulle pakonomainen suoritus, vaan ihana asia, josta saan niin paljon positiivista energiaa ja onnen tunteita. Toivoisin, että jokainen ihminen löytäisi sen oikean, omasta sydämestä, ei ainoastaan peilikuvasta, kumpuavan liikunnan ilon!

Ps. Meillä on nyt meneillään Crossfit Open 2017 esikarsintakilpailut Crossfitin MM-kilpailuihin. Lajeja on yhteensä viisi, jotka pitää suorittaa aina viikon lopussa (yhteensä siis viisi viikkoa, yksi laji per viikko). En ilmoittautunut kilpailuihin, en ole vielä niin kauaa lajia treenannut, että olisin uskaltanut, mutta olen käynyt kuitenkin suorittamassa nyt kaksi lajia viidestä vain nähdäkseni itse, pystynkö siihen. Lajit ovat olleet ihan hurjan rankkoja, enkä ole koskaan aiemmin treenin jälkeen ollut niin ylpeä itsestäni siksi, että pystyin suoritukseen. Odotan innolla vielä kolmea muuta lajia, jotka julkaistaan myöhemmin. Lajit voivat olla oikeastaan ihan mitä vain, ja se tässä lajissa onkin hauskaa. Sinun täytyy olla hyvä ihan kaikessa, mitä ikinä sinut sitten laitetaankaan tekemään. Tukin kannosta uintiin, boksihypyistä leuanvetoon, käsillä kävelystä painonnostoon. Tää on vaan niin hauskaa!

Mielipiteitä on monia, toiset nauttivat eri lajeista kuin toiset ja toiset valitsevat täysin liikkumattoman elämän, joka taas on mielestäni kaikken huonoin vaihtoehto. Ainoa huono treeni loppujen lopuksi on se, jota ei tehty.

Work hard or go home.

Peace and love,

Hade

facebooktwittergoogle_plusmail

4 kommenttia “Se aito liikunnan ilo

    • Hannaleena Laaksamo
      6.3.2017 klo 12:02
      Kestolinkki

      Kiitos paljon! <3 🙂

      Reply
  • 5.3.2017 klo 22:53
    Kestolinkki

    You go girl! Osoitat että sulla on aina se Kuopiosta tuomasi maalaisjärki kaikessa mukana, ja mihin tahansa ryhdytkin, osaat suhtautua asioihin järkevästi ja kriittisesti! <3

    Reply
    • Hannaleena Laaksamo
      6.3.2017 klo 12:02
      Kestolinkki

      Kiitos ihana! <3 Juuri siihen pyrin aina, maalaisjärki matkassa ja kriittinen suhtautuminen tiettyihin asioihin. Ei kaikkea pidä niellä pureskelematta!

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *