mikä on oikea tapa kasvattaa lasta…

Millainen on oikea tapa kasvattaa lasta? 

Niin, tähän on mun mielestä hyvin vaikea vastata. Meillä jokaisella äidillä ja isällä on omat tapansa, ja moni asia yleensä juurtaa juurensa sieltä millaisen kasvatuksen itse on saanut.

Nykyään on ohjeita niin monta siitä, kuinka kauan esimerkiksi lasta tulisi imettää. Toiset eivät imetä olleenkaan, ja toiset imettää siihen asti kunnes lapsi täyttää suunnilleen viisi. Itse imetin kumpaakin lasta n. vuoden ikään asti. Se oli mun mielestä riittävä aika, ehkä Joelin kohdalla oon välillä miettinyt, että olisiko pitänyt vähän pidempään jatkaa.

Terveyssuositukset tuntuu myös vaihtelevan vuosittain, ellei useamminkin.

 

 

juulia-ja-joelKuinka lapsen pitäisi syödä, “Ei sitten missään tapauksessa ainakaan mitään mehuja lapselle, herranjumala”, saatika karkkia, tai sokeria ylipäänsä, tai makeutusaineita, tai suolaa liikaa, tai mausteitakaan.

Kun googlaa asioita, niin yleensä menee enemmän vain mönkään. Tarkoitan nyt lastenkasvatukseen liittyen. Jokainen äiti ja isä varmasti osaa tunnistaa omassa lapsessaan ne asiat, joita nimenomaan juuri hän tarvitsee. Ei ole yhtä oikeaa vastausta oikeastaan mihinkään asiaan ikinä. Toinen lapsi tarvitsee enemmän syliä, kun taas toinen tarvitsee tilaa ja omaa rauhaa.

Jokainen myös tietää, että lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi, niin RAKKAUTTA, rajoja, kosketusta,syliä.. Eli siis periaatteessa ihan samoja asioita, kuin me aikuisetkin tarvitsemme. Tottakai, lapsi on lapsi ja heillä on vahvemmat ne tarpeet, mutta eihän se lastenkasvatus nyt mitään tähtitiedettä ole.

Kuka on sitten oikea henkilö sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin?

Mun mielestä jokainen vanhempi tietää itse, mikä on parasta lapselleen. JA puhun nyt ns. normaaleissa tapauksissa, joissa vanhemmilla on kaikki muumit laaksossa. Muut ovat sitten asia erikseen.

aiti-ja-joel

Itse koen äitinä olevani oikeasti hyvä äiti mun lapsille. Mikään ei oo parempaa, kun se, että mun tyttö sanoo mulle, että: “äiti, sä oot oikeesti maailman paras äiti”. Tai mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa katsoa kun tääjoel-ja-mila pienempi koheli touhuaa ja temppuilee koiran kanssa ja nauttii oikeesti siitä. Leikitään yhdessä ja se nauru, mikä sieltä tulee, niin saa myös mut nauramaan ja välillä oikeesti tuntee itsekin olevan taas lapsi. Sanon joka päivä mun miehellekin, että miten joku voi olla niin älytön ja niin upea tapaus. <3 Joelille sanon useasti viikossa, että älä kasva isoksi. Nyt ollaan meinaan siinä iässä, että opitaan kokoajan uutta ja mua pelottaa, että kun mennään pari vuotta eteenpäin, niin enää en saa niit
ä pusuja ja haleja kuten ennen. Ihan luonnollista tietenkin, mutta musta tuntuu että se tulee oleeen rankkaa aikaa mulle itselle. Onneksi siihen nyt on vielä hetki, mutta silti 😀 Miksei noi lapset vois aina olla niin pieniä?

Tottakai nyt kun Joel on 2-vuotias, niin isänkin rooli on korostunut. On tosi hienoa, kuinka lyhyessä ajassa on oikeesti se isä-lapsi suhde syntynyt. Sami on ollut muutaman kuukauden vasta kotona, mutta silti usein Joelkotona herätessään esim. huutaa isiiii.. Ihanan kuuloista ja niin tärkee juttu.

Samin kanssa meillä on hieman riitoja kasvatukseen liittyvissä asioissa. Oon toiminut omalla tavallani viimeiset 5-vuotta, ja Joelin suhteen sen 2-vuotta. On tosi vaikea sopeutua siihen, että joku tekee asiat eritavalla. Vaikka se ei olisi välttämättä väärä tapa, niin silti mulle on todella hankalaa oppia siihen. Mun tekisi mieli tehdä keittiön seinään taulu, jossa on selkeät ohjeet kuinka toimia. 😀

Mulle lapsenkasvatuksessa on tärkeintä se säännöllisyys ja rutiinit. Ne on asiat jotka lapsi ja myös aikuiset tarvitsee, arjen on mun mielestä toimittava kaikin puolin, jotta jaksaa itsekin paremmin.

Mua jännittää tietyllä tapaa toi tuleva työ sen vuoksi, että luultavasti päivät tulee venyyn, ja työ on myös säännöllisen epäsäännöllistä, niin kuinka täällä kotona asiat sujuu, kun en ole niin paljon täällä. Mun miehellä on itsellään myös työ, jossa saattaa tulla keikkaa toiselle puolelle Suomea ja illat venyä pitkiksi tai jopa niin, että pitäisi olla yötä pois kotoa. Tää on myös asia, joka on tuonut meille todella paljon riitoja. Mä olen itse sitä mieltä, että jommankumman vanhemmista on pystyttävä tarjoamaan lapselle sitä samaa arkirutiinia päivästä toiseen. Jommankumman on oltava klo 17 mennessä hakemassa lapsi päiväkodista ja tultava kotiin sieltä tekemään ruokaa, käyttämään koira jne. Mun mielestä lapsen kuuluu saada olla kotona päiväkodin jälkeen. Lapselle 8h tuntia päiväkodissa on todella pitkä aika, ja koen jo siitäkin huonoa omaatuntoa. Ei se ole mikään lapsen kasvuympäristö mun mielestä, mutta tottakai siellä on oltava, jotta saadaan leipää pöytään ja mahdollistettua myös viikonloppuisin kivoja juttuja, kun kaikki nykyään maksaa. Kuitenkin päiväkodin jälkeen lapsen paikka on kotona.

Miehellä on siis pääasiassa ihan “normaalit” työajat, mutta esim. viimeiset 2kk:tta on ollut aamusta iltaan työtä, ja myös viikon verran kokonaan pois kotoa. Nyt juuri taas asiat normalisoitui, mutta mä itse jännitän ja mietin kokoajan, että milloin seuraava keikka sitten tulee, ja miten sitten kaikki järjestetään, ja jääkö kaikki taas mun vastuulle. Lapset, työt, koti, koira.. Todella stressaavaa. Sitten taas toisaalta haluaa miettiä asioiden hyviä puolia, sitä että on hyvä että toisellakin on töitä. Itse on niin tottunut toisaalta siihen, ettei voi tehdä kaikkia keikkoja ja töitä mitä haluaisi tehdä, koska on lapset. Myös työnteko on silloin rajallista. Kuitenkin nyt toivoi, että asia muuttuisi kun myös se toinen on kantamassa kodista ja lapsista vastuuta, niin että saisi itse tehdä vihdoin enemmän töitä ja myös rauhassa keskittyä niihin. Myös mun mielestä toisen on osattava perheen ja lasten vuoksi kieltäytyä niistä keikoista, jotka ei vaan toimi perheen arjessa. Miten ratkaista tällänen tilanne?

 

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *