Barkley, where dreams go to die..

Viimeisen postauksen lopetin sanoilla, että menin nukkumaan, koska australialainen kameramies lupasi tulla herättämään minut jos kisa alkaa yöllä. Siihen oli luotettava.

Kisaajat saavat viimeiseen hetkeen asti jännittää että missä vaiheessa kisa alkaa. Kaikkien tiedossa on päivämäärä, mutta kun kello lyö puolenyön ja kisapäivä astuu voimaan, on se järjestäjästä kiinni, mihin vuorokauden aikaan hän haluaa kisan startata. Tiesin että kisa alkaa 2. huhtikuuta puolenyön aikaan, kierroksia on 5 ja jokainen kierros on 32km plus sen kaiken määrän minkä tulet itse eksymään. Matkaa on 160km sekä aikaraja oli 60 tuntia.

Noin 6 päivää ennen saapumista paikalle, sain tietää että reitillä on kielletty kaikennäköiset gps laitteet ja kellot. Tässä vaiheessa eka seikka meni mönkään nimittäin halusin itse juosta mun Garminin kanssa joka mittaa kaikki korkeusmetrit, matkanpituuden mililleen ja kaikki mahdolliset linnunlaulut ja marjojen poimiset. Siinä vaiheessa kun sain tietää että kellot on kielletty, kävin kaupasta hakemassa Garminin aktiivisuusrannekkeen jonka pystyy synkronoimaan mun urheiluliiveissä sisäänrakennettuihin anturoihin. Täten saisin tietää edes suurimmanosan mun askeleista, kuljetusta matkasta ja sykkeiden lisäksi näkisin energiakulutukseni.

Tämä oli ensimmäinen pitkä matka johon olin valmistautunut kaloreiden kannalta niin, että söisin joka tunti vähintään 300 kcal. Mulle kun ei normaalisti maistunut syöminen pitkillä matkoilla ja kaikki geelit on unohdettu ajat sitten, koska koen että ne on niin tekomössöpaskaa enkä halua tunkea sitä kamaa kehooni. Mm Pallaksen ultralle olin tehnyt itse mun “energiageelit” jotka toimivat loistavasti. Tälle reissulle en voinut tehdä geelejä missään joten valmistauduin laaduikkailla vegaanisilla proteiinipatukoilla ja muilla energialähteillä. Jokaiselle kierrokselle mun mukaan lähti x määrä patukoita, urheilujuomaa veden kanssa sekä kierroksen päätteeksi autossa minulla oli lisää ruokaa kuten vegaaniset makkarat ja avokadot. Jokaiselle kierrokselle olisivat olemassa myös vaihtokengät ja vaatteet. Osasin odottaa että reitillä on paljon vettä ja mutaa, joten ei tullut mieleen että samoilla kengillä jatkaisin aina seuraavat 32 kilometriä.

Toisen kisailijan kenkävarasto.
Toisen kisailijan kenkävarasto.

Kisapaikalla 1.huhtikuuta yllätyksenä tuli se, että jokainen meistä hankkii itse oman kartan puiston päärakennuksesta joka oli mennyt kiinni tunti sitten. Voitteko kuvitella mun fiiliksen?? Sen lisäksi kun hankkii kartan puistosta, pitää myös pääkartasta kopioida reitti omaan karttaan. Joten jos teet jotain virheitä, on se sinun omalla vastuullasi ja oma vika jos mogaat kisassa. Nämä olivat asioita joita en missään vaiheessa saanut ilmi mistään. Onnekseni paikalla oli minun pelastusenkeli joka oli aiemmin antanut minulle tyynyn ja peitot ja hänellä oli minulle myös kartta. Olin todella kiitollinen hänelle että auttoi näin paljon!

Kun sitten istuttiin muiden kanssa kopioimassa karttaa pääteltan pöydän äärellä, juttelin siinä istuvien juoksijoiden kanssa. Seasta löytyi heitä jotka olivat tätä juoksemassa kuudetta kertaa, kolmatta kertaa, ekaa kertaa ja sitten oli myös näkövammaisen naisen opas. Tosin, hänelle oli kiellettyä sääntöjen mukaan tehdä karttaa. Kerronpa miksi.

Tämä kisa eroaa todella todella todella paljon mistään muista maailman kisoista. Täällä on tietyt säännöt jotka pätevät kaikkia osallistujia eikä kukaan millään tavalla ole poikkeus, olit sitten näkövammainen, raajavammainen vai täysin terve. Kaikki menivät samalla linjalla. Tosin näkövammaisille on sallittu opas, koska eivät he muuten pääse eteenpäin, mikä on siis ylipäätään sekä hassua että hatunnoston arvoista!

Radalla on vain kaksi paikkaa jossa kisailijoita saa katsoa ja tsempata, MUTTA niilläkään paikoilla ei saa kisalijoita koskettaa, heitä ei saa auttaa esim heiltä ei saa ottaa mitään ylimääräistä tavaraa vastaan eikä heille saa antaa tarvikkeita mukaan. Jos näin käy, kisailija todennäköisesti hylätään. Reitti mennään oman kartanlukutaitojen sekä kompassin avulla. Sen lisäksi että sinulla on kartta, saat mukaan 5 sivua ohjeita missä lukee missä reitillä löytyy kirjat.. Näkisittepä ne ohjeet… Luin niitä ja mun aivot ylikuumenivat. Mun englanti on tarpeeksi hyvä, mutta fakta on se, että jopa äidinkielenään englantia puhuvat eivät saa kaikesta selvää. Sun pitää vain ymmärtää ja soveltaa jo ollessas radalla. Ulkomaalaisena tämä oli entistä vaikeampaa..

Nyt joku miettii et mitkä hiton kirjat radalla. Niin. Tämähän on taitosuunnistusta ja selviytymistä koko reitti. Tässä minulle tuli uusi tieto, nimittäin luulin, että radalla on viisi kirjaa, mutta niitä olikin tänä vuonna 13. Jokainen kirja on löydettävä ja jokaisesta kirjasta on noukittava sinulle määrätty sivu. Jokaisen kierroksen päätteeksi sinun on tuotava 13 sinulle tarkoitettua sivua. Mikäli saavut takaisin ilman 13 sivua, kierroksesi hylätään. Siinä oli asia joka oli minulle yllätys numero kaksi, eli kirjojen määrä oli huomatavasti suurempi kuin odotinkaan.

Yllätys numero kolme oli minulle aikarajat, jotka eivät siis olekaan yhteensä 60 tuntia, vaan aikaraja oli per kierros. Jos et selviä kierroksesta 12 tunnissa et tule jatkamaan. Tähän en osannut varautua ajoissa, vaan luulin että 60 tuntia on yhteistä aikaa. Plus sellanen seikka, että kun sinulla on tuo 12 tuntia per kierros, tarkoittaa se sitä, että 12 tunnin sisään sinun on lähdettävä seuraavalle kierrokselle. Eli toisin sanoen jos tulet kierroksen päätteeksi ajalla 11h55min, on sinulla 4min59sec aikaa jatkaa matka seuraavalle kierrokselle, jos et lähde tässä ajassa eteenpäin, ei sinulla ole asiaa enää takaisin..

20160402_002248_HDR~2

Eikä siinä kaikki. Tämän lisäksi, jos lähdet kierrokselle ja tajuat että sinulla on jotain unohtunut, et saa palata hakemaan unohtamaasi tavaraa. Jos lähdet hakemaan sen, tarkoittaa se sitä että olet luovuttanut. Rajua eikös? Mutta kovin ymmärrettävää, koska sun pitää olla valmis lähtemään kierrokselle siten että sulla on kaikki varusteet. Sun pitää osata olla kisassa ja ymmärtää ettet ole lähtenyt lähimetsään piknikille vaan vaikeaan maastoon jossa saat varautua käärmeisiin ja eläimiin ja jossa sun pitää osata selviytyä kävi mitä kävi.

Yllätys numero neljä oli se, että älypuhelimet olivat reitillä kiellettyjä. Niin, siis muahan se ei sinänsä haitannut muutakun että mun puhelin on mun kamera ja halusin ehdottomasti ottaa kuvia blogia varten Ja mitä jos jättää puhelimen pois ja käy esim niin että olet käärmeen kanssa otsat vastakkain? 😀 No, jokatapauksessa, tilanne oli se että en omista enää mitään Nokia 3310 teinivuosiltani ja en ajatellut ostaa paskaa puhelinta tätä tilannetta varten, vaan päätin että kohtalo määrää ja lähden metsään ilman puhelinta. Elämähän nyt on muutenkin aikamoisia riskejä täynnä plus että oltiin niin skuttassa että olisi onni jos taistellessa elämän ja kuoleman välillä sun puhelimessa olisi edes taajuuksia. 😀

Tähän kisaan on lähdettävä tietyllä asenteella. Se asenne on se, että koko reitillä on vain neljä asiaa jotka on sulle elämääkin tärkeimmät: kompassi, kartta, ohjeet ja löydetyt sivut. Kisan hyväksytyt kierrokset ovat siitä kiinni, että tuot kaikki sivut jokaisen kierroksen päätteeksi. Siksi en voinut käsittää että ihmiset ovat oikeasti hukanneet sivuja matkalla.

Kun olin tehnyt kartan, hengannut muiden kanssa ja syönyt, kello ei ollut vielä edes ilta yhdeksää. Minua kuitenkin alkoi väsyttämään, nimittäin olin ollut hereillä jo 12 tuntia ja ajanut kisapaikalle, siksipä päätin että menen ottamaan autoon torkut. Laitoin tavarat valmiiksi ja venyttelin itseni koko mun 166 cm pituuteen ja laitoin herätyksen sekä puhelimesta että Garminista, joka herättää upeesti värisemällä ranteessa. Ajattelin että voin huoletta nukkua tunnin jos toisenkin. Uneen painuin samantien ja aika makoisasti nukuinkin.

20160404_234544_HDR~2

Heräsin kun ulkona oli sysipimeää ja vaikka olo oli levänneempi ei se kieltämättä ollut samanlainen kun jos olisin nukkunut joka yö huoletta 10 tunnin unet omassa sängyssä. Kello oli yli 23 ja ajattelin lähteä juoksemaan päivän kilometrihaasteen. Sen juostuani otsalamppu päässä, lähdin teltalle jossa totesin että olin ainoa paokallaoleva juoksija, muut olivat ehkäpä nukkumassa ja paikalla olivat lisäkseni vain huolto- ja mediaihmiset. Australialaisen tuotayhtiön kameramies jutteli minulle ja siinä samalla sivusilmällä seurasin mitä meidän ihana järjestäjä Laz teki. Hän nimittäin keräsi kimpsut ja kampsut ja näytti menevän nukkumaan.. En tiennyt mitä tehdä. Olin sinä uskossa että kisa alkaa puolelta yötä.

Startti tapahtuu siten että leirillä soitetaan torvea, tämä tarkoittaa, että sen jälkeen sinulla on tunti aikaa pakata ittes lähtöviivalle. Aussimiehelle tuli yllätyksenä että olen ilman huoltojoukkoja, nimittäin todella moni (miltei kaikki)  oli täällä jonkun kanssa siten että juoksija saa keskittyä itse kisaan kun huolto pitää siitä kiinni että kaikki muu pelaa. No, minulla ei tosiaankaan ollut huoltojoukkoja mukana. Kameramies (pahoittelut, en muista hänen nimeään) lupasi minulle että voin mennä nukkumaan, että hän tulee herättämään minut jos kisa julistetaan alkavaksi. Tehtiin diili ja menin luottavaisin mielin nukkumaan. Kello oli lähemmäs puoltayötä eikä torvea oltu vielä soitettu.

Heräsin siihen että autoni ikkunaa koputeltiin. Siellä oli australialainen. Avasin ikkunan ja hän sanoi että järjestäjä meni juuri nukkumaan. Kelloni näytti olevan 03 aamua ja olin todella hämilläni siitä että miten voi olla että kisa ei alkanutkaan yöllä. Siis rehellisestihän olin ollut alusta asti sitä mieltä että eihän me voida alottaa keskiyöllä kisaa, koska kukaan ei tunne maastoa ja juoksun aloittaminen sysipimeässä olisi murha kaikille. Kameramies sanoi itsekin painuvansa nukkumaan ja kertoi minulle että kisa tuskin alkaa kunnes Laz herää. Toivotimme hyvää yötä ja päätin laittaa kellon soimaan 4 tunnin päähän ja nukahdin huoletta samantien.

Aamulla kun kelloni soivat, nousin samantien ylös ja menin ulos. Totta, kisa ei ollut vieläkään alkanut. Puin päälle, pesin hampaat, join vitamiinit ja aloin popsimaan kaikenlaista mitä tässä vaiheessa vuorokautta kehoni suostuu vastaanottamaan, en ole normaalisti aamiaisihminen. Pikkuhiljaa muutkin kisailijat alkoivat herätä ja valua teltalle. Kuhina alkoi kasvamaan ja fiilis oli kun lähestyisi mehiläispesää: mitä lähemmäs tulet, sitä enemmän hälinää. Kamerat kävivät ja valokuvia otettiin. Jännitys alkoi kasvamaan joukossa. Joskus lähemmäs klo9 taisi herätä myös Laz.

20160403_181451_HDR~2

Kello 9.44 (mun kellon mukaan) soi torvi. Tämä tarkoittaa että minuutilleen ja sekunnilleen tunnin päästä alkaa startti. Olin tässä vaiheessa jo pukenut kaikki kisavermeeni päälle ja kasasin tavaroita juoksuliiveihin.

Ensimmäisen kierroksen lähdin mukanani seuraavat asiat:

1. kartta (muovipussin suojassa)
2. ohjeet (muovipussin suojassa)
3. otsalamppu (hanki kisaan otsalamppu maksoi se mitä tahansa. Mulla itsellä oli 80€ lamppu jossa oli säädettävä sekä valokulma että sen laajuus. Parempaa lamppua et kisaan voi hankkia)
4. erillinen fikkari (siltä varalta että otsalampusta loppuisi virta ja sillä välin kun se latautuu voit edetä fikkarin avulla)
5. yksi muovipussi missä oli proteiinipatukat
6. yksi pussi jossa oli pähkinöitä ja sipsejä sekasin
7. vaihtosukat
8. tuulitakki
9. sadetakki
10. lämmin juoksutakki
11. ylimääräinen pitkähihainen
12. extraparisto lamppua varten
13. yksi muovipussi kirjan sivuja varten
14. kompassi (lue edempänä mitä tälle tapahtui)
15. vara-akku ja usb-piuha
16. yksi muovipussi jossa oli vegaaniset makkarat (ns lämmintä syötävää)

 20160403_195634_HDR~2~2#1

Kello 10. 40 siirryin maaliviivalle muiden joukkoon. Oli hassu olo. Olin menossa metsään, tuntemattomaan maastoon, erilaiseen luontoon jossa oli paljon nousuja, yllätyksiä, polkuja joita me ei juosta, teitä joita me ei kuljeta, laaksoja joissa me ei nähdä toisiamme, olin menossa joukon kanssa metsään jossa olen kuitenkin täysin omillani..

Kelloni näytti siltä että näillä näppäimillä alkaisi kisa. Sillä samalla sekunnilla mun sydän pysähtyi. Mun kompassi! Tiedättekö sen fiiliksen kun joskus leffassa joku muistelee jotain ja meille näytetään hidastettuna hänen muistot kuvina? No tässä vaiheessa olisi voinut tehdä saman siitä tilanteesta kun otin kompassin matkalaukusta, laitoin sen liivin viereen ja ajattelin että se pitää sitten napata hihnaan kiinni kun lähden liikenteeseen… Mutta vittu saatana perkele vittu. Se jäi autoon. Se jäi siihen hiton kohtaan mihin laitoin sen muka esille. Mun olis pitänyt vissiin pikaliimalla liimata se mun kämmeneen! Mikä häiritsi mun keskittymistä että siinä vaiheessa kun laitoin repun selkään, jätin otamatta kompassin ja napautin auton oven kiinni??

20160404_145608_HDR~2

Sekunnissa kelasin elämääni syntymästä asti ja mahdollisuutta kuolla ilman kompassia ja laskin että ehdinkö juosta autolle ja napata sen ennenkun startti tapahtuu ja tajusin että me puhutaan sekunneista kun kisa alkaa. En ehdi. Samalla sekunnilla Laz sytytti tupakan, mikä on siis kisan starttimerkki. Kaikki lähtivät liikenteeseen. Minä mukana päässä pyörien että mitä vittua just nyt tapahtu ja päätin että mun on ns kiinnitettävä itteni johonkin kisailijaan ensimmäiselle kierrokselle.

Universumi suokoot minulle päästä kierros läpi kun minulta puuttui yksi neljästä tärkeästä tekijästä. Oli laitettava pää kasaan ja keskityttävä siihen että olen mukana kuin peräpukama.

20160404_154703_HDR~2

Kisan ensimmäiset yli kolme kilometriä olivat nousua. Aivan älytöntä sellaista olikin. Sauvakävelijät menivät vauhdilla oli, hitaimmat jäivät taakse. Mun syke hipois 190, tiesin mittaria katsomatta, koska sydän oli kurkussa. Mun leposyke on 46 ja mun maksimisyke hipoo 200. Tiesin että pärjään, koska oon syntyny pärjäämään. Nousun aikana join ekat 500ml urheilujuomaani. Tokavikassa mutkassa menetin näköetäisyydessä olevan noin 6 hengen ryhmän. En ollut varma tuleeko ketään mun takana, mutta tiesin, että pysähtymään ei voinut. Sen lisäksi että sydän hakkasi ja olin ilman kompassia, tunsin kuinka pohkeeni hetkessä poksahtivat. Ei, en puhu maitohapoista, vaan siitä olosta kun tuntuu että kaikki kehon veri valahtaa tiettyyn kehonosaan jota käytät täysillä. Menin melkein koko matkan pohkeita käyttäen ja säästin reisilihaksia tulevia koitoksia varten. Onneksi mulla oli markkinoiden parhaimmat kompressiosukat ja keho oli täynnä energiaa.

20160404_162401_HDR~2

Uskomatonta, mutta totta. Universumi halusi auttaa minua ja mutaisessa mutkassa eteeni ilmestyi kompassi. Joku edellä olevista oli tiputtanut sen. Mua harmitti älyttömästi sen jonkun puolesta, mutta samalla iloitsin itseni puolesta. Nyt ei tarttenut olla kenestäkään riippuvainen. Pysähdyin ja vedin henkeä keuhkot täyteen. Otin takin pois ja jatkoin paidassa.

Ylös päästyäni minua helpotti. Olin päässyt reilut 4 kilometrin verran nousua, mutta aikaa oli kulunut melkein tunti vaikka pysähdyin vain kerran. Jatkoin juoksemista. Tie oli nyt hetken suora ja oli helppoa mennä täysillä. Muistin että polulta piti siirtyä itään jossa noin kilometrin päästä löytyy ensimmäinen kirja. Juoksin kameramiesten ohi ja pariskunnan ohi joka oli siellä kannustamassa. Tiesin että minulla ei ole tällä hetkellä mitään chanssia saada enää ketään edessä menevää kiinni, jollei joku eksy. Fakta olikin se, että olin itse vetänyt oikeasta mutkasta monta sataa metriä väärään suuntaan. Tajuttuani sen, revin kartan ja kompassin eteen ja käännyin 190° kulmassa ja juoksin takaisin.

20160404_162316_HDR~2

Luin ohjeista mitä siellä sanottiin. Minun piti kääntyä polulta pois ja etsiä kallio/nousu/mikälie ja sieltä nähdä neliön muotoinen aukio jolla on tie joka vie minut kirjan luo. Kartan mukaan ruksi (eli kirja)  sijaitsi nousun jälkeisessä alamäessä. Löysin kallion ja kun menin siihen seisomaan näin ihmisen. Huusin sille että onko hän Bakleylainen johon hän vastasi että on. Lyöttäydyttiin yhteen. Etsimme aukiota/neliömäistä aluetta/neliömäistä kiveä. Kivi piti olla iso, niin iso ettei yksinäinen juoksija sitä pystyisi kääntämään, siks siihen tarvittiin kaksi. Etsittiin alueella kunnes totesin että tää ei voi olla oikea kohta, ollaan käännety kaikki kivet. Aikaa kului toinen tunti startista eikä oltu paikallistettu edes ensimmäistäkään kirjaa. Hetken päästä näin kaksi muuta juoksijaa. Huusin heille jotta odottaisivat hetken. Kyseessä oli näkövammainen juoksija ja hänen opas. Menimme heidän luo ja saimme selville, että he olivat radan viimeiset kisailijat.

Juttelimme kohdasta missä oli kirja, naisen opas oli sitä mieltä että pitää mennä vielä enemmän pohjoiseen, kun me kaks muuta epäilimme. Seuraava nousu olisi ollut seuraava kartassa oleva kallio ja kirja ei ollut siellä. Päätetiin mennä kuitenkin yhdessä sinne minne he halusivat. Tie oli juuri se sama jolta olin jo kertaalleen kääntynyt ja etenimme tässä vaiheessa polkua pitkin, kun meidän ei pitäis tässä vaiheessa enää mennä polkua pitkin. Minä ja juoksikaverimme aloimme olemaan sitä mieltä että pitää kääntyä takaisin. Näkövammainen juoksija seurasi opastaan joka oli kivenkovaa sitä mieltä että pitää mennä edelleen pohjoiseen. Tiemme erkanivat.

20160403_121013_HDR~2

Käännyimme takaisin ja olin jälleen juoksemassa juuri sitä tietä miltä jo kertaalleen käännyin. Juoksimme samaan kohtaan ja päätimme mennä vielä alemmas etsimään. Löysimme alempana toisen pienen jyrkänteen, jolta ei kuitenkaan näkynyt havumetsää eikä tietä. Joki kyllä löytyi. Joen eteläpuolta pitkin piti mennä seuraavalle kirjalle ja päätimme laskeutua vielä alemmas. Sen tehtyämme, löysimme tien jota seurattuamme saavuimme havumetsään. Aloimme koluta isoja kiviä, missään ei näkynyt. Jakauduimme hieman erilleen ja haravoimme aluetta 50 metrin etäisyydellä toisistamme. Vihdoin kuulin huudon että kirja löytyi. Juoksin paikalle ja totesin että siinä se vittu on. Kuopassa. Vieressä neliön muotoinen kivi.

12999437_10209102928668039_34076499_o~2

Otimme kirjan pois pussista ja revimme sivumme talteen. Molemmalla oli muovipussit kirjan sivuja varten ja pussi oli todella hyvässä säilössä syvällä repun taskussa. Kun reput oli selässä, kartan mukaan meidän piti edetä ihan alas asti, joen eteläpuolta. Tässä vaiheessa meidän karttamerkinnät poikkesivat toisistamme, olin nimittäin kuunnellut pöydässä olevaa juoksijaa joka on kaksi kertaa jo päässyt maaliin, kun hän sanoi, että karttaan on tahalteen/vahingossa merkattu joen väärä puoli, sitä pitäisi mennä pohjoispuolta jotta saapuu seuraavalle polulle oikein. Olin painanut tuon mieleen ja tässä vaiheessa kertonut tämän seuralaiselleni. Hän päätti kuunnella minua ja siirryimme joen pohjoispuolelle jossa juoksimme mutaisessa rinteessa alas joen varrella.

Ohjeissa luki että joen jälkeen pitäisi pysyä mahdollisimman idässä, jos saavut kaasusäiliöiden luo, olet liian pohjoisessa. Juuri ennenkuin tulimme pohjalle asti näimme kaukana säiliöt ja siirryimme enemmän itään. Neuvojen mukaan meidän pitäisi nähdä kaksi jokea jotka yhdistyvät, siinä kohdassa on kaksi puuta jotka ovat metrin etäisyydessä toisistaan, näistä puista, kuuden metrin päässä on kirja. Löysimme joet, löysimme puut, löysimme kirjan. Älytön fiilis!

Tässä vaiheessa oli mennyt reilut kolme ja puoli tuntia aikaa. Laskin että tässä ei ole mitään mahdollisuutta päästä kierroksen loppuun ajallaan, mutta en ajatellun kääntyä takaisinkaan. Jatkoimme eteenpäin.

12970537_10209102948468534_1381038719_o~2

Seuraavan kirjan löytämiseen ohjeiden mukaan joudumme mm kiipeämään 600 metriä ja ylös päästyämme eteemme tulee kallio ja paras tapa edetä on kiivetä kallion yli, jos sitä lähtee kiertämään, saattaa kiertää väärältä puolelta ja eksyä tieltä, joten se ei ollut suositeltavaa. Seuralaiseni alkoi olemaan loppu. Ylämäki eteni hänellä 10 metriä kerralla. Kun pääsimme puoleenväliin, eteemme iskeytyi odotettu kallio. Istuimme hetken kivisen jättiläisen edessä ja mietin että mistä sitä voi mennä kiipeämään. Kokeilin kolmea kohtaa joista jokainen oli sellainen että jos olisin tehnyt vielä yhden askeleen, olisin lentänyt selälteni joten kaikki kolme kertaa oli fiksumpaa palata takaisin kuin tiputtaa itteni muutaman metrin korkeudesta. Plus että jos olisin mennyt ylös, ei olisi seuralaiseni niistä kohista enää päässyt, veikkaan meillä olleen painoeroa noin 30 kiloa ja kohdat jotka kantoivat minut juuri ja juuri eivät olisi kantaneet hänet.

20160404_163632_HDR~2

Lähdin kiertämään kallion pohjoispuolta josta sitten vihdoin löytyi kohta jota pitkin olisi voinut kiivetä sekä minä että hän. Siinä oli kaatunut puu jonka juuret kuitenkin pitivät vielä, joten sitä apuna käyttäen pääsimme ylös ja kiipeäminen jatkui kunnes tulisimme takaisin polulle.

Olimme melkein päässeet ylös asti kun näin kaksi muuta menijää. Nämä eivät kuitenkaan olleet kisailijoita vaan muuten vaan retkeilijöitä jotka menivät kanssamme samaan suuntaan, mutta olivat paljon meitä edempänä. Saavuimme vihdoin takaisin polulle ja kartan mukaan etenisimme ainakin kilometrin polulla kunnes joutuisimme tulemaan polulta pois ja menemään huipulle suoraa tietä pitkin kirjan luo, polku kiertää tuon nousun pohjoispuolelta.

12986699_10209102930308080_41564892_o~2

Oli oikeasti todella siisti fiilis edetä polkua pitkin kun oli joutunut rämpimään metsässä niin kauan pelkästään kompassin varassa. Piikkipuskat olivat tehneet minuun tässä vaiheessa jo monta pistosta ja pahin oli kämmenessä, joka kasvoi valtavaksi mustelmaksi. Ainoa asia mitä toivoin koko matkan oli se, etten olisi allerginen millekään näistä kasveista. Housuihin tuli kans reikiä, koska nämä piikit eivät jättäisi ketään ehjäksi. Puhumattakaan kasvavasta turvonneesta mustelmasta joka komeili lonkassa. Tämäkin oli aiheutunut kun olin rinnettä alas juostessa astunut kepin päälle joka katkesi ja nousi pystyyn siten että se osui suoraan vauhdissa lonkkaani. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti ettei sitä ymmärtänyt edes tajuta kunnes myöhemmin kohta alkoi kipeytymään. Telominen oli taattua tällä reissulla.

20160404_165818_HDR~2

Tähän mennessä hidas vauhti teki minut kärsimättömäksi ja kun pääsimme polulle joka meni alaspäin, annoin palaa ja menin lujaa ja onnekseni seuralaiseni tuli myös muuta kuin kävellen. Hetken päästä kuulin muiden juoksijoiden huutoja joten päättelin että olimme joukon lähettyvillä jotka löysivät kirjan numero 3. Vauhti kiihtyi kunnes kohtasimme viisi muuta juoksijaa. Heidän ikähaarukka oli ulkonäöllisten seikkojen perusteella 25-70 vuotta ja kaikilla viidellä oli sauvat käytössä.

Ensimmäinen lause joka minulle esitettiin oli että löysimmeko jo kirjan numero kolme? Vastasin, että olemme menossa sitä kohti, se on alle 1km päästä. Nämä viisi juoksijaa kivenkovaa väittivät että kirja on jäänyt taakse, että se on tuo huippu joka on takanamme josta äskön juostiin alas. Minä kivenkovaa väitin heille että se on tuo edessä oleva ja yritin kartallakin näyttää heille missä olemme. Heidän puolustus päätökselleen palata, oli se, että jopa kaksi vastaan tullutta suunnistajaa sanoivat että takana oleva huippu on se oikea. En menyt lankaan enkä uskonut.

20160404_163808_HDR~2

Tämä ryhmärämä koostui kolmesta miehestä ja kahdesta naisesta. Olin pikaanalyysilläni tajunnut että viidestä ihmisestä kolme eivät osaa käyttää kompassia, joista kaksi eivät vaivaantuneet sellaista edes vilkaisemaan vaan olivat “seuraa johtajaa”- leikissä mukana. Nämä kaksi nuorta miestä eivät missään vaiheessa ottaneet kompassejaan tai karttojaan esille. Yksi joukon juoksijoista osasi lukea karttaa suht hyvin, ei hän muuten olisi tässä kohtaa ja hän oli tämän ryhmärämän johtaja. Toinen kahdesta naisesta seurasi kaikkia vaikka epäröikin. Toinen nainen tunnusti että oli viettänyt kaksi tuntia etsien kirjaa huipulla mihin minä olin menossa. KAKSI TUNTIA!

20160404_162854_HDR~2

Meidän tiet erkanivat, mutta mua jostain syystä ärsytti suunnattomasti että tyypit eivät osanneet lukea karttaa vaikka se oli niin päivänselvää että missä kohtaa olimme. Kyseisen kohdan paljasti sekä polku että polun jokainen mutka, että joki että kaksi lähellä olevaa huippua. He olivat todennäköisesti menettäneet ties kuinka paljon aikaa ja tässä vaiheessa menivät lisäksi väärään suuntaankin. Pakko myöntää, vähän turhauduin ja kun olimme edenneet seuralaiseni kanssa sata metriä pois heistä, käännyin vielä kerran huutamaan että olette menossa väärään suuntaan! Naiset pysähtyivät, mutta kolme miestä olivat jo 300 metrin päässä alhaalla kohti takana olevaa nousua. Pyysin seuralaistani odottaamaan ja hän mielellään istahti alas, jäbä oli tässä vaiheessa selvästi tosi loppu. Pyysin viisi minuuttia aikaa ja juoksin takaisin niiden luo jotka menivät väärään suuntaan. Sanoin heille, että luen vielä kerran heille kartan ja jos he päättävät edelleen mennä takaisin, tehkööt niin. Naiset huusivat miehet takaisin ja osoitin heille milli milliltä että missä olemme kartalla ja missä on kirja. Taisin puhua niin sydämestäni että he päättivät lähteä seuraamaan minua. Olin letkassa ensimmäisenä ja puolen tunnin sisällä olimme kirjan luona. Sain monet kiitokset ja olin tyytyväinen että en antanut heidän lähteä takaisin. Revimme omat sivumme ja laitoimme ne hyvään talteen. Mieltä lämmitti että hallussani oli jo kolme sivua, olinhan kuitenkin kisan ihmisuhri, mikä tarkoittaa että minut oli oletettu kääntyvän takaisin jo ennen ensimmäistä kirjaa, kuten niin monelle “ihmisuhrille”oli käynyt… Kerron seuraavassa blogissa miksi olin kisan ihmisuhri.

20160404_165646_HDR~2

Jatkoimme matkaa kohti neljättä kirjaa. Menimme yhdessä, mutta erikseen, koska seuraavaksi laskimme todella pitkään rinnettä alaspäin, joten jokainen meni mistä lysti. Itse olin ehkä vähiten kärsivällinen ja menin sen suht nopeasti noin 20 metrin päässä muista, koska huomasin heidän menevän liian lähellä vesiä jossa maasto oli märempää, kun itse juoksin kuivemmissa oloissa katkoen maassa olevat kepin ja puunpalaset. Puita oli niin tiheään tässä kohtaa, että käytin niitä hyväksi vähän samankailtaisesti kuten muut käyttivät sauvoja. Puut olivat todella ohuita, halkaisijoiltaan noin 10-15cm ja niistä oli helppo napata kiinni. Ohitin muut ja olin ekana alhaalla olevalla polulla, tämä kuitenkin kostautui rinteen puolessavälissä kun tein harha-askeleen ja kaaduin täysillä selälleni pienen puukasan päälle. Onneksi reppuni pehmensi jonkun verran, mutta kaatuminen oli tuntuvaa!

20160404_190837_HDR~2

Seuralaiseni jäi jatkuvasti jälkeen ja kysyin häneltä oloaan. Hän oli tosi loppu. Mua harmitti suureesti, nimittäin en halunnut jättää hänet jälkeen. Meillä oli jälleen uusi nousu edessä, mikä onneksi oli menossa polkua pitkin. Seuralaiseni jäi tässä vaiheessa noin 100 metrin päähän meistä. Tulimme huipulle jonka lähellä/huipulla piti olla kirja. Tuuli alkoi voimistumaan ja aurinko alkoi laskemaan. Tässä vaiheessa meitä oli kolme miestä ja kolme naista. Miehistä uskottiin vanhinta, naisista uskottiin minua, taisin olla toiseksi nuorin. Olimme tienhaarassa josta päämies oli sitä mieltä että menisimme oikealle, olin kyllä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta seuraavassa risteyksessä mielipiteemme erkanivat. Hieman minua edelleen kummastutti että kaksi nuorta mukana olevaa miestä koko tähän astisenkin ajan olivat ilman karttaa ja kompassia vaan seurasivat muita kun lampaat laumaa. Toinen heistä tuli kahdesti minulta kysymään mitä mieltä minä olin, tilanteessa missä pähkäilimme mihin suuntaan menisimme. Minua yllätti kovasti se, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua vaikka olisin sokkona vain kävelyyt puihin. 😀 En tiedä miksi tämä henkilö ei ollut saanut ihmisuhri-leimaa? 😀

20160404_191836_HDR~2

Tulimme jälleen kohtaan jossa minun ja vanhemman miehen mielipiteet erkanivat. Hän jatkoi oikealle, minä vasemmalle. Nuoret miehet seurasivat häntä kun kivekset pässiä. Jatkoin ihmettelemistä siitä että miten nämä suuntavaistottomat nuoren miehen alut olivat edes eksyneet tähän kisaan. Aurinko oli laskemassa, aikaa ei ollut paljoa eikä varsinkaan mihinkään haahuiluun. Sanoin naisille että menen ylös juosten ja katon mitä löytyy. Siitä riuhtasin itseni sellaisilla voimilla ihan kun olisin vasta alkanut kisaamaan. Halusin päästä ylös mahdollisimman pian. Tiesin että minun piti etsiä kaksi suurta kiveä. Punainen ja sininen. Juoksin ylös ja haravoin katseellani kaikkea ympärillä olevaa. Syke oli noussut ja samalla lämpenin,mikä oli hyvä, koska ilma alkoi viilentymään. Huipulla tuuli ja oli myös kaksi kiveä ja kirja. Tuuletin niin kovaa kun keuhkoistani lähti, että varmasti kuulisivat minun huutoni ja tajuaisivat tulla tänne. Repäsin oman sivun, laitoin sen talteen ja kaivoin esille vielä yhden vegaanimakkaran. Näitä ei enää montaa ollut jäljellä, onneksi energiaa oli vielä patukoiden, Pepe-lakun, pähkinöiden ja sipsien muodossa ja erikseen vielä suolaakin löytyi. Muut tulivat kirjan luo ja olimme siinä hetken kunnes kaikki saivat sivunsa talteen. Tästä seuraava piste oli vesitäyttöpiste jossa päätimme hetken istua ja tankata energiaa. Olimme kaikki kasassa kun lähdimme takaisin alas veden luo ja kun pääsimme sinne, noin 600 merin päähän, tuntui kun olisin ollut vuoden ilman juomaa. Pullojen ja reppujen täytön jälkeen lähdimme kohti kirjaa numero viisi. Aurinkoa oli enää alle tunti, aika kävi vähiin ja tiesin tässä vaiheessa jo, että osaltani kisa oli ohi. En missään nimessä pääsisi aikarajojen puitteessa, mutta päätin mennä niin kauan kun tuntui järkevältä. Tänne ei tultu itkemään.

20160404_192510_HDR~2

Tulimme kartan mukaan tien viereen josta osa juoksijoista halusivat mennä vasemmalle ylös ja minä ja seuralaiseni halusimme mennä oikealle alas. Tiemme erkanivat, koska olin sitä mieltä että aikaa ei ollut hukattavana kun valo kävi vähiin ja suunnistaminen vaikenisi. Etenimme noin 45 minuuttia ja saavuimme paikalle jossa kirjan piti olla. Oli haarautuva jeeppitie, oli järkyttävän iso kivi/kallio, oli alaspäin rinteessä menevä polku. Kaikki viittoi siihen paikkaan missä kirjan pitäisi olla: rinteen puolessavälissä tähystystornin lähettyvillä. Alkoi olla jo niin hämärää ja viileetä että oli pakko vetää takki päälle ja laittaa otsalamppu päähän. Suunnistaminen alkoi olemaan mahotonta. Jostain yhtäkkiä nousi sellainen tuuli joka nosti kaikki maailman lehdet ilmaan ja otsalampun varjossa oli vaikeata nähdä kovin pitkälle pölyn ja lehtien takia. Taivaalla kirkkain silmin tuijotti kuu ja tähdet. Sammutin lampun ja tuijotin taivallee nauttien hetken siitä mitä en Suomessa pääse kovin helposti kokemaan. Olimme jossain korkealla ja kaukana muista. Kilometrien päässä näkyivät kaupungin valot ja tiellä autonvaloja. Minuuttien päästä jatkoimme liikkumista ja löysimme merkit puiston loppumisesta, kirjan piti olla jossain aivan lähellä, mutta emme löytäneet millään tähystystornia joka määritti loppuun kirjan sijainnin. Seuralaiseni alkoi hyytymään totaalisesti kun itsessäni oli virtaa vaikka kuinka paljon. Hän halusi silloin tällöin istua, kun minä halusin olla liikkeellä, koska istumisessa tuli viileätä ja siihen ei ollut varaa, koska edessä oli kylmä yö. Täällä asteet laskivat yöllä lähemmäs nollaa…

En ole varma kauanko kaikenkaikkiaan pyörimme alueella, mutta aivan liian kauan. Totesin hänelle että minun osalta tämä on turhaa, aikaraja tulee täyteen pian ja minulla on vain 4 kirjaa eikä mitään jakoa päästä jatkoon. Pimeässä rämpiminen kuluttaa sekä henkistä voimaa että lamppujen akkuja sikäli että jos pimeyttä jatkuu yhteensä 10 tuntia ei meillä välttämättä riitä virta. Hän kysyi, haluanko jatkaa seuraavalle kirjalle johon totesin että en. Totta se oli. Mulla ei ollut minkäännäköistä intoa etsiä seuraavaa kirjaa kun tiesin että välistä jäisi yksi kirja. Myös sekin vaikutti asiaan, että hän oli tosi väsynyt joten etenimme todella hidasta vauhtia. Tottakai olisin voinut jatkaa yksinkin huomattavasti nopeammin, mutta tässä kisassa ekalla kierroksella ja varsinkin pimeään aikaan ei kannattanut olla yksin ihan myöskin turvallisuussyistä, siksi monet lyöttäytyivät yhteen yleensä nopeusvauhtinsa mukaan. Hetken pähkäilimme tilannetta ja teimme päätöksen palata suorinta tietä takaisin leiriin. Lähdimme rämpimään puiden ja puskien läpi takaisin ylös mutaiselle jeeppitielle.

Päästyämme ylös, lähdimme takaisin pohjoiseen päin kohti polkua joka veisi meidät leirille. Kävelimme tunnin verran kunnes ehdotin että sen sijaan että kulutamme voimamme, jäämme vain nukkumaan tänne kunnes tulee valoisuus ja pääsemme nopeammin eteenpäin. Kaikkihan sen tietävät että pimeällä eteneminen on huomattavasti hitaampaa ja vaikeampaa, ottaen huomioon sekin että toinen meistä oli aivan loppu. Pimeässä hahmotat ympäristön eri tavalla kun valoisuuden aikana. Pimeällä on myös huomattavasti kylmempää, joten kulutat energiaa kehon lämmittämiseen. Seuralaiselleni kävi se, että jäisimme nukkumaan, joten aloimme etsimään sopivaa kohtaa jossa tuulisi mahdollisimman vähän. Hetken päästä joen varrella löytyi kolmen ison kiven välissä kuoppa jonka pohjalle heitin lisää lehtiä ja menimme sinne suojaa.

12980844_10209102913027648_1942016521_o~2

Tottakai kaikki tietää että pelkästään vaatteissa maakuopassa nukkuminen ei ole lämmintä eikä helppoa. Yö meni koiraunessa ja usein heräsin siihen että varpaani olivat tunnottomat. Pari kertaa herättyäni tuijotin taivasta jossa tuntui olevan kaikki tähdet samaan aikaan esillä, kuuntelin tuulen huminaa puiden latvoissa ja joen suunnalta kantautuvaa veden hälinää. Pari kertaa heräsin siihen kun puiden latvoihin heijastui iso määrä valoja kun jostain kauempaa kantautui autonvalot. Haaveilin makuupussista ja villasukista…

20160404_191913_HDR~2

Aamulla heräsimme klo7 aikaan. Oli viileätä ja ylös kömpiminen oli hankalaa. Mun kylkeä myös sattui hieman, koska oli epämukava asento ollut monen monta tuntia. En vain tiennyt tässä vaiheessa, että minulla oli todennäköisesti tullut murtuma kun kaaduin selälleni rinteessä..

Paluumatka ei kestänyt kauaa. Olimme molemmat entistä energisempia unien ansiosta, nouseva aurinko toi myös lämpöä mielelle ja mun varpaille, joita jouduimme kolmesti pysähtymään lämmittämään. Kolmannella kerralla meillä meni noin puoli tuntia, koska varpaista oli jostain syystä lähtenyt tunto totaalisesti ja ne oli aivan valkoiset. En osannut ymmärtää yhtään että mistä tämä johtui, mutta kun sain tunnon takaisin, söimme välipalan ja jatkoimme säteiden saattelemana, huomasin kuinka paljon pirteämpi aloin olemaan. Me jopa juostiin osa matkasta ja saavuimme leiriin takaisin vajaa 25 tunnin päästä startista.

20160404_192814_HDR~2

Fiilis oli sekä haikea että onnellinen. Tulin tänne antamaan parhaani ja tein siltä osin kaikkeni minkä pystyin, mutta vaikka teinkin virheitä, ei se tarkoita sitä ettenkö soveltuisi radalle.

Kuvankaappaus 2016-4-8 kello 0.49.17

Myöhemmässä vaiheessa järjestäjän ja minun välillä käytiin parin lauseen keskustelu.

Hän: Uskotko että nainen voi päästä radan läpi?
Minä: Uskon.
Hän: Uskotko että tämä nainen voi päästä tämän radan läpi? (osoittaen minua)
Minä: Todellakin uskon.

Tähän lopetan tämän mielettömän pitkän postauksen ja toivon, että olette nauttineet tästä kirjainten yhdistelemisen määrästä ja pystyitte edes hetken eläytymään. Osa kuvista on otettu jälkeenpäin, koska minulla ei ollut radalla ollessani kameraa vaan lähdin sinne jälkeenpäin kuvaamaan. Kuvat joissa olen itse,ovat otettu kisan aikana toisten kameroilla.

20160403_195302_HDR~2

Kiitos kaikille ja kaikelle. Seuraavalla postauksessa avaan hieman lisää jälkeenpäin olevia tapahtumia, koska olin paikan päällä siihen asti kun viimeinen kisailija tuli maaliin ja paljastan samalla yhden seikan lisää joka määrittää lisää radan vaikeutta.

facebooktwittergoogle_plusmail

9 kommenttia “Barkley, where dreams go to die..

  • 14.4.2016 klo 19:35
    Kestolinkki

    Though I’m sure much was lost via Google Translate, I enjoyed reading your report. All the best in your future adventures. Brad

    (I think you have Starchy to thank for the compass you found. He mentioned to me that he’d lost his.)

    Reply
  • 14.4.2016 klo 20:48
    Kestolinkki

    Wau! Hyvä jos maltoin hengittää lukiessasi kertomustasi, josta tuli kyllä hyvin epätodellinen olo. Aivan kuin olisin lukenut mukaansatempaavaa kirjaa! Kirjoitat kyllä kaikki postaukset todella mielenkiintoisiksi, joten jään innolla seuraamaan ja lukemaan tulevia postauksiasi!

    Kevyitä juoksukilometrejä!

    Reply
  • 15.4.2016 klo 00:25
    Kestolinkki

    Kiitos! Oli jälleen mielenkiintoista luettavaa.

    Reply
  • 8.5.2016 klo 10:49
    Kestolinkki

    Kiitos upeasta lukutuokiosta! Kaikkea hyvää sinulle toivotan, on mahtavaa saada seurata seikkailujasi!

    Reply
  • 15.5.2016 klo 18:07
    Kestolinkki

    Maailman vaikein kisa on siis nimensä veroinen. Respect 🙂

    Reply
  • 25.9.2016 klo 16:26
    Kestolinkki

    Uskomaton tarina, jota luki kuin jännityskirjaa. Huikea sisu ja rohkeus sinulla – tulevia seikkailujasi innolla odottaen.

    Reply
    • Marianna Zaikova
      28.9.2016 klo 10:36
      Kestolinkki

      Kiitos Laura kommentistasi! =) Tovotaan että seikkailuni jatkuvat ja saan niistä paljon lisää kirjoitettavaa teille lukijoillekin! =)

      Reply
  • 29.10.2016 klo 12:20
    Kestolinkki

    Hei. Kiitos kertomuksesta. Löysin eilen vasta blogisi ja olen suorastaan ahminut kisakertomuksia. Olen taas inspiroitunut ja lisämotivoitunut juokseminen 🙂 jee! -Heidi

    Reply
    • Marianna Zaikova
      31.10.2016 klo 15:39
      Kestolinkki

      Moikka Heidi!

      Iso kiitos palautteesta ja todella kiva kuulla että mun blogista on ollut sulle seuraa ja inspiraatiota harrastukseen! <3

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *