Kun jänis istui maahan Karhunkierroksella.

Mun piti juosta Karhunkierros jo vuonna 2015, mutta valitettavasti silloinen yskä yltyi niin pahaksi etten kyennyt juoksemaan edes 100 metriä. Olisin voinut ajaa Rukalle kisapaikalle vuonna 2015, aloittaa juoksemisen kaikkien kanssa ja lopettaa siihen ensimmäiseen ylämäkeen. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun siirrän osallistumiseni ja kuuntelen kehoa. Harmitti silloin kovasti, mutta niin oli parasta sillä hetkellä. Yskää minulla kestikin puoli vuotta ja lukuisista tutkimuksista ja kuvauksista huolimatta syytä sille ei koskaan löytynyt…

20160525_152746~2

Rukalle päätin saapua torstaina, Pallaksen reissusta oppineena edellinen yö on nukuttava kisapaikan läheisyydessä eikä monen tunnin ajomatkan päässä. Edellisenä päivänä kävin elokuvassa ja pakkasin viimeisiä vermeitä mukaan.

Screenshot_2016-06-01-15-06-22

Hain hyvää fiilistä ja lähdin torstaina kello 12 aikaan ajamaan Helsingistä kohti Kuusamoa ja sen upeita metsiä. Edelleen lähtiessä oli se fiilis että jotain unohtui, mutta musta tuntuu että hektinen elämäntyyli on tuonut tämän fiiliksen pysyväksi lähdin sitten ruokakauppaan tai saunomaan.

20160526_141539~2#1

Ajokeli oli todellakin kohillaan. Koko matkan tihutti vettä ja aurinkoa ei näkynyt ainakaan tämän auton yläpuolella. Kaasujalka painoi kuten aina ja pysähdyksiä tuli parikolme kun kävin hakemassa teetä ja venyttelemässä jalkoja. Fiilis alkoi olemaan sitä mageempi mitä lähemmäs kisapaikkaa saavuin.

20160526_163255~2

Usein matkallani tuen ABC:n asemia, koska olen S-ketjun asiakas, mutta kun eteeni iski Janoinen Karhu, tiesin että tässä on yrittäjät joille tuki pitää kohdistaa. Paikka oli todella viihtyisä, vaikkakin itse viivyin vain sen verran että ostin teen ja luomu hampunsiemeniä mukaan ja jatkoin ajamista kuunnellen musaa täysillä ja nauttien kaikista eteenaukeavista maisemista.

20160526_220624~2

Rukalle saavuin ilta-auringon mukana. Kävin automaatista nostamassa käteistä ja majoituksessani maksoin kolme yötä. Mukana oli ruokaa ja nukkumaan en mennyt ennenkuin hääräsin sekä tuhdin iltapalan että eväitä juoksumatkalle.

20160526_223443~2

Omaan masuun upposi spagettia ja soija”jauhelihaa”, eväiksi väsäsin (kuvassa yläpuolella) marjoista energiapitoista sosetta jota oli matkan aikana helppo nauttia. Nukkumaan en tietenkään mennyt ajoissa, miksipä mennä, eihän sellaista kuulu tehdä kisapäivänä edeltävä yönä. 😉

20160527_105732~2

13246209_1049614795126606_7492516874585175428_o

Aamulla heräsin klo 8.15, mutta sängystä jaksoin nousta vasta klo 9. Oli 2,5 tuntia aikaa siihen että kisakanslia suljettaisiin ennen meidän 160km matkan starttia. Pesin kasvot jääkylmällä vedellä, uusi tapa jonka opin Chilen reissulla, kun siellä ei aina ollut lämmintä vettä. Oikeastaan tämä tapa oli hyvä joka aamulle, iho tykkäsi kylmästä ja herääminenkin sujui paremmin. Pesin hampaat, join vitamiinit, söin väkisin vähäsen pastaa ja samalla täytin pulloon marjasoseen ja sekoitin sinne sekaan aminoita. Reppuun tungin juomapullot joihin täytin urheilujuomaa ja vettä. Päätin mennä yhdellä dropbägillä, tätähän katuisin myöhemmin, mutta en tässä vaiheessa vielä asiaa ajatellut näin. Repussa oli pakolliset kisavarusteet jotka järjestäjä listasi sivullaan. Kokonaisuus painoi ja paljon. Kolme litraa nestettä, litra marjasosetta, muutama patukka, otsalamppu, puhelin, pari takkia, hanskat ja sen lisäksi kaikkea pientä sälää. Kai siinä joku 5 kiloa oli.

Puin päälle vaatteet ja suunnistin autolla kohti kisapaikkaa. Hain juoksunumeron ja laitoin extrakamat mustaan jätesäkkiin ja kiinnitin siihen tarran  joka kertoi että halusin ne Oulangan huoltopisteelle. Kello näytti 11.25 ja jäljellä oli enää puolisen tuntia lähtöön.

20160527_113617~3

Pakollinen kuva ennen kisaa. Tuossa vaiheessa vielä irtosi aito onnellinen hymy joka tuli hyvästä fiiliksestä eikä sisältänyt hivenenkään kipua tai kärsimystä. Mua ehkä hieman jännitti se, että olin täälläkin jälleen yksin. Mulla ei ollut puolisoa, ystävää eikä perhettä tukena. Naistenvessassa oli pari muutakin juoksijaa joiden kanssa vaihdettiin pari sanaa, oli kiva jakaa jonkun kanssa hieman sitä oloa että mihin sitä taas tuli lähdettyä. Someen päivitin kuvia ja aloin saamaan sieltä tsemejä, siitä kiitin jokainen sekuntti ollessani radalla.

20160527_115507~2

Lähtöpaikalla alkoi olemaan kuhinaa. Otin takin pois, jonka pidin vain siksi että lämpenisin ennen lähtöä. Mua ei koskaan pahemmin kiinnostanut venytellä tai lämmitellä ennen kisoja. Järjestäjä kuulutti että kisailijat voisivat siirtyä pikkuhiljaa lähtöpaikkaan. Menin seisomaan suht viimeiseksi, tiesin että turha oli tunkea itsensä eteen muiden jalkoihin. En tullut tännekään kisamaan muutakuin itseäni vastaan, joten parempi juosta muiden perässä kuin muiden jaloissa. Viereeni tuli Laura ja toinenkin Laura. Molemmat tsemppasivat mua ja se tuntui todella kivalta. Meitä naisia oli vain 7 tällä matkalla ja muistan kuinka huvittuneena laskin osallistujaluettelosta naisten määrää ja totesin olevani listan viimeinen ja seitsemäs, silloin jo ajattelin että on yllättävää jos en maaliinkin saavu seitsemäntenä omassa kategoriassa, koska tämä numero ei tuntunut jättävän minua missään asiassa rauhaan.

Startti kajahti ja pieni kourallinen juoksijoita lähtivät liikkeelle. Napautin Garminin päälle ja toivoin mielessäni sen kestävän koko matkan. Meillä oli repuissa gps laitteet, joten netin välityksellä pystyi seuraamaan missä menimme.

@Valtavaara:JohannaTuosa
© Johanna Tuosa

Reitti alkoi heti nousulla. Eikä pelkoa että nousut olisivat jääneet yhteen. Oli niitä enemmänkin. Portaitakin tuli. Hengästyin. Tässä vaiheessa vatsan pohjalle alkoi laskeutumaan huikka toisensa perään urheilujuomaa. Yritin juoda vettäkin, mutta jostain syystä letkusta ei sitä tullut tippaakaan vaikka mukana oli 2 litraa. Pyörittelin lukkoa edes takaisin mutta silti en saanut juotavaa. Kirosin ja päätin asian olla, mulla oli etupulloissa litra urheilujuomaa ja sillä pärjäisin pitkälle. Nousut kuitenkin tuntuivat raskailta.

20160527_123317~2

Valtavaaran huipulle päästyä maisemat olivat huikeat ja annoin jaloilleni vallan määrätä tahdin. Lyöttäydyin hetkeksi parin miehen kanssa samaan joukkoon ja jatkoin kunnes tunsin että mun oli pakko mennä hieman nopeampaa. Se oli enemmänkin henkistä kun fyysistä tunnetta. Rakastan vauhtia ja juoksemista ja näissä maisemissa ei tehnyt mieli  edetä kävellen vaan mennä menemistään. Ohitin seuralaiseni ja annoin mennä. Tuntui hemmetin hyvältä.

20160527_125437~2

Nousuja, laskuja, kiviä, rappusia ja juuria. Tästä oli tämä reitti tehty. Puissa oli värillä merkattuja kohtia jotka osoittivat vaeltajille että he olivat reitillä. Meitä juoksijoita varten reitille oli ripoteltu 1500 punaista lippua. Voi elämä että kirosin juurien määrää. Älkää ymmärtäkö väärin, RAKASTAN metsää ja luontoa. Olen usein miettinyt että kuinka upeata olisi lähteä vaeltamaan pariksi kolmeksi viikoksi luontoon ja nauttia siitä että on kaukana kaupungeista ja hektisyydestä. Kuinka ihanaa olisi nukkua tähtitaivaan alla ja kuunnella radiokanavien sijaan lintuja ja tuulta joka puiden lehtiä liikuttaa. Tällä juoksulla jokainen juuri oli kuitenkin syy kirota ja se ainoa asia mistä nautin oli tuuli joka viilensi paahtavan auringon alla.

20160527_130718~2

20160527_131044~2

Rappusissa hengästyin jälleen. Olen aina ollut sitä mieltä että mulla on liian pienet keuhkot. 😀 Onneksi kävelemällä, nekin pääsi ylös asti, koska ei todellakaan ollut mikään tarve hölkätä näitä, vaikka veikkaan että kärkimiehet veti kaikki nämä juosten.

20160527_132033~2

Juoksin kunnes saavutin edessä juoksevan naisen. Hän oli Lotta Korhonen ja niinpä yhteistä matkaa meillä kesti jonkun aikaa jutellen niistä näistä. Lotalla on huippukunto nimittäin hän harrasti ampumahiihtoa jossakin vaiheessa elämää aika aktiivisesti. Tuolla pohjalla voisi varmasti juosta pidempiäkin matkoja kuin vain tämä 160km!

20160527_135303~2

Juoksimme Lotan kanssa yhdessä jonkun aikaa ja tämän aikana kaaduin ensimmäisen kerran. Kaatumista ei mulla ole aikaisemmilla polkujuoksuilla tapahtunut, ja siksi mietinkin että mikä saattoi mennä vikaan että tuo juuri löysi varpaitteni kanssa läheisen tutustumishetken. Sekunnin tuntui etten kaadu, että pysynkin pystyssä, mutta komeasti se maan vetovoima vaan kutsui mut ja niinpä hienosti tuli laskeuduttua vasemmalle polvelle ja säärelle. Jälki oli ruma, mutta matka jatkui. En tuossa vaiheessa täysin tajunnut että vahinko oli tapahtunut, vaan jatkoin samaa vauhtia ja yritin unohtaa kaatumisen. Säärilihas kuitenkin sai sen verran hittiä että sekin lähti turpoamaan samoin kun polvitaive joka ei nauttinut siitä että polvi kolahti. Lotan kanssa tiet erkani kun hän yhdessä alamäessä jäi laittamaan kenkää paremmin. Itse jatkoin kevyttä menoa ja polun saapuessa puron läheisyyteen kastelin käsivarret kylmässä vedessä viilentäen itseäni. Oli nimittäin todella lämmin ja kaipasin juoksua ilman reppua, kevyempänä versiona.

20160527_145222~2

20160527_145258~2

Jonkun ajan päästä saavutin vielä kolmen miehen juoksujoukon ja lyöttäydyin heidän perään. Oli mukavaa saada jutteluseuraa miehistäkin ja matka taittui huolettomasti kunnes eräässä pisteessä jäin jälkeen kun päätin piipahtaa huussissa. Se stoppi oli nopea ja jatkoin juoksemista siten että minun ja miesten välissä oli ehkä sata metriä. Tulimme metsänhakkuualueen läpi ja juostessani näin heidät pidemmällä. Se oli virhe numero kaksi, nimittäin katseen irrottaminen maasta. Tämäkin kompastuminen loppui kaatumiseen samalla polvelle. Nousin ylös, tsekkasin rikkimenneen ihon ja kirosin itseni syvimpään helvettiin. Ai saatana että otti päähän. Lupasin itselleni että enää en kertaakaa irrota katsetta juostessa. Tässä vaiheessa mua rehellisesti sanottuna alkoi vituttamaan oma tyhmyys. Vastaan tuli mies joka oli vaeltamassa ja kuulin hänen onnittelevan minua naisten kakkosijasta tällä hetkellä. Jännä homma, tuntui kivalta, mutta polvessa ja sääressä tuntuvaa fiilistä se ei helpottanut.

En saanut vettä kulkemaan letkusta, joten päätin pysähtyä ja katsoa vihdoin että mikä oli ongelman nimi. Avasin repun ja totesin omalle tyhmyydelle että ei varmaan kannattanut yrittää jos kerran letku oli kakskertasesti taittunut. Hohhoijaa, montako perusvirhettä yhden kisan aikana voi tehdä? Tästä olisi pitänyt jo pitää päiväkirjaa.. Suoristin letkun ja heitin repun takas selkään.

NutsKarhunkierrosOfficial
© Nuts Karhunkierros 2016

Juuman (31km) huoltopisteen nousussa vielä hymyillytti. 😀 Tullessani pisteeseen,  paikalla olivat myös ne kolme juoksijaa joista jäin jälkeen ja yksi heistä tuli kysymään minulta joko sain veden kulkemaan letkusta. Huolta minusta pidettiin erittäin hyvin, nimittäin itse minun ei tarttenut sitä asiaa tarkistaa vaan tämä ystävällinen miesjuoksija tsekkasi mun repun kuntoon sillä välin kun täytin pienimmät pullot vedellä. Siinäkin taas kirosin, nimittäin toisesta pullosta tuli puolet vedestä rinnuksille kun yritin ahtaa pullon taskuun. Jotenkin mua vaan otti tällä hetkellä todella paljon päähän ja se kaikki tuskastuminen johtui mun kaatumisista ja ärtymys kasvoi jokaisen pienenkin jutun mukana. Jalassa jomotti ja en osannut viedä ajatuksia siitä pois ja tuntui että aivan kaikki meni päin persettä. Mulla ei ollut musaa mukana, johtuen siitä että olin tainnut lentokoneeseen unohtaa mun korvanapit tai ainakin johonkin olin ne tunkenut Suomeen saapumisen jälkeen. Se muutaman päivän pituinen arki paluun jälkeen oli sen verran kiireistä että en ehtinyt ostaa uusia juomapulloja Chileen jääneiden tilalle enkä uusia korvanappejakaan. Musa auttaa mua todella paljon juoksussa ja varsinkin jos joutuu juoksemaan yksin, mutta tällä hetkellä kaikki tuntui valuvan häränpllyn alle. Mulla oli siis lainapullot mukana jotka eivät tuntuneet toimivan ollenkaan muutakuin vitutuksen lähteenä.

20160527_154550~2

Matka kuitenkin jatkui ja edelliselle huoltopisteelle olin tyhjentänyt repusta yhden pullon ja pari vaatetta jotka tuntuivat vain ärsyttävän.

20160527_165047~2

Maisemat olivat huikeat, mutta huomasin että jalka alkoi pahenemaan. En kyennyt enää samanlailla nostamaan sitä joten hakkasin varpaita useemmin ja useemmin milloin kiveen ja milloin juureen. Kävelyaskeleet alkoivat tulemaan kehiin yhä useammin ja mun fiilis romahti samaa vauhtia kun vesi Niagaran putouksessa. En saanut skarpattua. En saanut itelle hyvää fiilistä takas. Kaivoin luurin jälleen esille ja hyppäsin someen hakemaan tsemiapua, nimittäin siellä kannustusta riitti. Matkalla soitin vielä frendillekin valituspuhelun ja olin todella kiitollinen siitä, että mulla on ystäviä elämässä eikä tarttenut avautua oraville ja poroille.

20160527_173100~2

20160527_190534~2

20160527_190538~2

20160527_191513~2

20160527_195645_HDR~2

Matka jatkui seuraavalle huoltopisteelle enimmäkseen kävelynä. Söin patukan ja yritin keksiä itselleni porkkanan jolla saisin henkisen minäni takaisin muottiin. Maisemat olivat upeat ja pysähdyinkin ottamaan kuvia. En ollut varma vielä että tulenko kirjoittamaan aiheesta blogia, vaikka ajattelinkin että näitä maisemia oli päästävä näyttämään heille jotka eivät koskaan olleet täällä vielä käyneet. Oli tämä ensimmäinen kerta minullekin tällä reitillä.

20160527_195658~2

55km huoltopisteelle saavuin kävellen. Ei riittänyt intoa edes laittaa lisää vauhtia. Olin tässä vaiheessa tippunut jo neljänneksi naiseksi ja en edes ollut varma miten tulen etenemään tästä eteenpäin. Ainoa asia mikä mua kuitenkin tässä vaiheessa piristi oli se, että ympärillä oli muita ihmisiä, pääsin syömään dropbägiin pakattuja vegaanisia makkaroita sekä vaihtamaan kengät ja laittamaan pitkähihaisen paidan.

Antti Nousiainen2
© Antti Nousiainen
TommiLainemaa
© Tommi Lainema

Olin juossut Salomonin S-Lab Fellcrosseissa ja tähän mennessä taitettu matka oli mun jaloille aivan maksimi mitä noissa halusin mennä. Onnekseni olin pakannut vaihtoon Salomonin Sonic Pro:t jotka jalkaan vedettynä pelastivat mun fiiliksen ja hymy palasi takaisin korvien väliin.

20160527_204313~2

Söin sipsejä, vegaanista suklaata, vegaanimakkaroita ja vaihdettuani pitkähihaisen ja kengät jalkaan jatkoin matkaa. Paussi tällä huoltopisteellä taisi kestää reippaat 20 minuuttia, mutta se ei liikuttanut, mulla ei ollut kiire mihinkään, koska en ollut enää edes varma pystyisinkö taittamaan tätä matkaa.

20160527_215015~2

Parisen kilometrin päässä huoltopisteestä kävin jälleen bajamajassa ja ulostullessani eteeni (kirjaimellisesti) juoksi equadorilainen kuuma kolli. Kisailija myös. 😉 Hän kysyi että olinko kunnossa ja hymyssäsuin vastasin että toki, kunhan nyt jalka vain jarruttaa matkaa. Jatkoimme matkaa yhdessä ja jostain syystä hänkin käveli vaikka kunto tuntui kestävän juoksua. Yhdessä menimme noin 15 kilometriä ja meitä vastaan oli tullut jo ensimmäinen kisailija joka kävi kääntöpaikalla.

Juuso Simpanen juoksi sellaista vauhtia mikä tuntui aivan uskomattomalta, varsinkin kun itse olin reitillä nähnyt kaikki ne jyrkät nousut ja laskut, juurakon ja kivien määrän. Oli aivan uskomatonta että joku saattoin olla noin nopea näissä olosuhteissa. Juuson vauhti oli sellainen, että maaliin hän tulisi alle 20 tunnin aikana. Hurjaa! Taputin hänelle ja jatkoin matkaa kävellen. Taputin oikeastaan jokaiselle vastaantulijalle, nimittäin olihan heillä oikeasti aika hurja meininki!

20160528_004520~3

Minun ja Diegon tiet erkanivat noin 10km ennen kääntöpaikkaa kun vauhtini hidastui jo etanan tasolle. Jatkoin kävellen ja aloin henkisesti valmistautumaan luovuttamiseen. Ensimmäinen kisa missä keskeyttäisin siksi, että en uskonut enää itseeni ja voimiini. Sisälläni alkoi kasvamaan kiukku jota ruokki väsymys. Hereilläolotunteja alkoikin kertymään jo mukavasti.

Ilta hämärtyi ja viileni. Tai no, oikeastaan yö, koska kello oli yli 23. Hengittäminen tällaisessa kelissä tuntui mukavalta ja päätin yrittää juosta vielä kerran. Lupasin itselleni, että jos kerrankin lyön varpaat niin juoksu loppuu siihen. Henkisesti olin jo asennoitunut että kääntöpaikassa, 82 kilometrin kohdalla luovutan. Vasen polvi oli mennyt todella kankeaksi ja siitä seurasi se, että en pystynyt nostamaan jalka kunnolla ylös enkä siten voinut juosta juurakossa kompastumatta jatkuvalla syötöllä. Se söi henkisesti aika paljon. Kevyt juoksu onnistui vain niissä kohdissa missä oli joko hiekkainen tai sorainen tie ilman esteitä. Lähdin liikkeelle ja yritin skarpata juurten yli.

20160528_004546~2

Ja kuinkas kävikään? Potkasin vasemman jalan kiveen niin kovaa että sekunniksi multa lähti varpaista tunto. En muista kirosinko ääneen vai mielessäni, mutta pysähdyin ja laskin tähtiä silmissä. En voinut yksinkertaisesti uskoa, että kuinka mahdollista on teloa itsensä yhdellä reitillä näin paljon. Tiesin tottakai että kaikki tämä alkoi siitä ekasta kaatumisesta noin 15 kilometrin kohdalla ja tähän asti tullessa ei voinut enää olettaa jalan toimivan normaalisti. Päätin sinnitellä kääntöpaikalle ja tulla radalta pois nelirenkaisen kyydissä.

20160528_005317_HDR~2

Pitkospuut olivat sellaiset jotka piristivät. Niissä sain vauhtia lisää, mutta silti etenin varovasti, nimittäin osittain puut olivat todella heikossa kunnossa ja irti kiinnityskohdista.

20160528_010454~2

Vihdoin minua vastaan alkoi tulemaan muitakin kisailijoita. Mun fiilis alkoi nousta. Todella todella moni tsemppas! Se piristi! Tällä reitillä kisailijat pitivät toisistaan huolta. Vastaantulijat taputtivat olkapäille, kysyivät tarttinko kofeiinitabletteja, oliko kaikki hyvin, tarttinko energiaa? Joku kehui blogiani ja muutama muu lohduttivat että ihan pian pääsen syömään lämmintä ateriaa. Minua vastaan tuli jo ensimmäinen nainen kahden miehen seurassa, laskin meidän välillä olevan 14 km matkaa. Sitten suht peräkkäin tulivat nainen numero kaksi ja kolme ja meidän välillä oli vain muutama kilometri. Fiilis alkoi nousta mitä lähemmäs tulin huoltopistettä. Oikeastaan tästä haluan sanoa jokaiselle vastaantulijalle joka tsemppas ja piti huolta ISO KIITOS. Olkapäätaputukset olivat oikeasti mukavan tuntuisia kun mietti kuinka pitkän taipaleen sitä joutui menemään yksin omien ajatuksien kanssa. Mulla alkoi nousemaan tunteet pintaan paristakin syystä, olin uupunut ja pettynyt itseeni toden teolla. En osannut antaa itselleni anteeksi sitä että kaaduin kahdesti ja teloin jalkani. Olin kuitenkin odottanut tätä juoksua todella pitkään enkä tullut tänne kävelemään, mitä kuitenkin tein jo pidemmän aikaa. Keskeytys tuntui kokoajan oikeammalta vaihtoehdolta.

20160528_014137~2

Vihdoin se oli siinä. Punainen tupa ja perunamaa. Ei vaan, lämmin tupa ja puurolautanen. Tulin sisään ja huokasin mielessäni helpotuksesta. Olin perillä. Kävelin suoraan vessaan ja pidin käsiä kuuman veden alla. Ulostullessani nappasin suuhun muutaman Fazerin vihreän kuulan jotta sokerihumalassa asiat tuntuisivat kivemmilta. Kävin hakemassa puuroa ja karjalanpiirakoita, tässä vaiheessa mulle oli aivan se ja sama olivatko piirakat vegaanisia vai ei, halusin syödä jotain muuta kuin sipsejä ja juoda vettä niiden päälle.

20160528_014152~2

Kattilassa oleva puuro oli jäähtynyttä ja kahvilan emäntä kysyi josko voisi tehdä minulle pikapuuron. Todennäköisesti siihenkin puuroon oli tungettu maitojauhoa, mutta sekään ei minua haitannut just nyt. Söin yhden lautasellisen jäähtynyttä puuroa ja toisen lautasellisen lämmintä puuroa. Kolme karjapiirakkaa suolakukkujen kera upposivat silmiä räpäyttämättä ja olin tässä vaiheessa käärinyt itseni jo vilttiin, koska alkoi tulemaan vilu.

Perille saapuivat takaa tulevat Laurat sekä radalle siirtyivät takaisin equadorilainen komistus parin muun kanssa. Lausuin ääneen sen, että haluan keskeyttää. Olin miettinyt sitä, että uskallanko sanoa tätä asiaa ja uskalsin. Oli oma häpeä että kaaduin, että vauhtini hidastui ja se että henkisesti en saanut itseäni enää kasaan. Ei ollut polun eikä juuren vika, että keskittyminen herpaantui. Ei ollut käen tai tikan vika että en saanut ajatuksiani kasaan. Ei ollut kannustajista kiinni että halusin lopettaa.

Mutta niin se vaan meni että minulle ei sallitty keskeyttämistä. Laura oli oikeasti todella ystävällinen ihminen ja hän vain tokaisi että kyllä mä jaksan mennä enkä saa keskeyttää, koska ei tällä reitillä yksikään nainen saisi nyt keskeyttää. Pelin kesken jättäneitä miehiä oli kuulema tässä vaiheessa jo löytynyt joten naisten oli pidettävä yhtä. Niin. Tässä tuli se hetki kun mulle tuli sellainen olo, että jos jätän tämän tähän niin petän itseni lisäksi mös muut. Minut patistettiin takaisin juoksemaan ja olo oli kuin käenpesästä heittäneellä poikasella joka tiesi joutuneensa maailmalle ja selviytyminen oli yksinäistä ja pakollista.

20160528_022843~2

Ulkona oli viileätä ja en voinut käsittää miten molemmat Laurat pystyivät menemään hameissa. Heillä onneksi oli päällään lämpimät takit, samaa ei voinut sanoa minusta. Ensimmäinen vajaa pari kilometriä meni soratietä ja pitkospuita jolloin pystyin oikeastiki juoksemaan ja menin niin lujaa kun kykenin koska yritin lämmittää itseni. Hieman ennenkuin pitkospuut tulivat takaisin kehiin, Laurat saavuttivat minut ja näin fiksuksi antaa heille tien. En ole varma kumpi heistä tokaisi että hyppäisin beesiin vain, ja se lämmitti mieltä, mutta siihen se jäikin. En pystynyt juokseman juurakossa joten en olisi pysynyt perässä metriäkään. Kuitenkin tuo ele, että mukaan koittivat tsempata oli mielestäni ystävällistä ja jatkoin kävelyä unelmoiden kuumasta suihkusta, pizzasta, takkatulesta, paksusta peitosta ja tyynystä pään alla, suklaavanukkaista, sipseistä, ranskalaisista ja hiekkarannasta. Oikeastaan unelmoin kaikesta sellaisesta mitä ei just tähän hätään ollut mahdollista saada. 😀

20160528_034730~2

Valveillaolotunteja kertyi pian 20. Missään vaiheessa ei ollut tullut edes hämärää sen vertaa että olisi tarttenut kaivaa lamppua esille. Tuntui etteivät linnutkaan nukkuneet vaan valvoivat meidän mukana. Kuuntelin käen kukkumista ja tikan pään hakkaamista. Ulkona oli kuitenkin viileätä ja jokainen kerta kun kenkiin valahti kylmää suovettä, musta tuntui että halu jatkaa eteenpäin vain jäätyi lisää. Etenin kuitenkin kävellen ja tunsin pettymyksen kasvavan.

20160528_034737~2

Juuria ja mutaa riitti, voimia ei. Älkää ymmärtäkö väärin, fyysistä energiaa mulla riitti vaikka kuinka paljon, mutta henkistä ei. Olin laittanut ystävälleni viestin että haluan edelleen keskeyttää, mutta että kääntöpaikan jälkeen mut laitettiin kuitenkin jatkamaan. Että keskeytän seuraavalla pisteellä jonne kuitenkin matkaa oli vielä se parikytkilsaa.

20160528_043407~2

Aamuaurinko oli jo tullut esille. Kello oli puoli viisi aamua kun päätin istahtaa. Löysin ison kiven johon auringonsäteet osuivat suoraan ja ajattelin hetken lämmitellä mieltäni siinä. Olin paikalla vaivaiset muutaman minuutin ja jatkoin matkaa, mutta nekin muutama minuutti olivat liian kauan. Noustessa kiveltä kipu polvitaipeessa oli todella kova ja tajusin että enää ei kannattanut pysähtyä, nyt jalka alkoi kohmeentumaan entisestään ja vain liikkeellä pysyminen tekee tunteesta siedettävän.

20160528_043411~2

Maisemat olivat edellene huikeat ja tässä vaiheessa aloin toivomaan nousuja, nimittäin ne olivat niitä joissa syke kohosi ja veri lämpeni. Mulla oli vähän kylmähkö olo. Tässä vaiheessa varmaan kerron sellaisen asian jota ei kannata paljastaa, koska kai minun suoritus voidaan edelleen tässä vaiheessa hylätä, mutta menin ilman takkia. Mulla siis oli vain urheiluliivit ja pitkähihainen juoksupaita yläosana. Pakollisiin varusteisiin kuului takki, mutta aikasemminhan mainitsin jättäneenki sen pois kyydistä kesken juoksun, joten nyt menin ilman sitä. Muut pakolliset varusteet olivat kyllä mukana, mutta ne eivät just nyt auttaneet oloon.

20160528_044542~3

Onnekseni pian eteen tuli ensimmäinen kunnon nousu ja tein parhaani jotta nousen sen mahdollisimman nopeasti. Vasen jalka ei ihan halunnut totella, mutta sillä ei enää ollut niin paljon sanavaltaa, koska mun piti saada itteni lämpimäksi. Pysähdyin rappusten puolessavälissä ihastelemaan alle aukeavaa maisemaa. On se kyllä pakko olla niin, että Nuts Karhunkierros on Suomen kaunein ultramatka!

20160528_052358~2

20160528_061650_HDR~2

20160528_061827~2

Napautin välillä gps seurantakartankin auki. Eli juuri sen, josta kisan ulkopuolella olevat seuraajat näkivät missä mennään. Sieltä yritin katsoa missä kohtaa menin ja oliko edessä mahdollisesti joitakin kisailijoita joiden seuraan olisi mahdollisuus pienellä skarpilla lyöttäytyä. Eipä ollut. Yllätyksekseni huomasin että takaata tuli vielä neljä juoksijaa ja se hieman lämmitti mieltä, nimittäin odotin saavani seuraa. Tosin hetken karttaa tuijotellessa tajusin meidän välillä olevan noin 15km eroa ja heidän liikkuvan myös kävellen, joten oli aika hiljaista että seura saapuisi mitenkään erityisen nopeasti. Edessäni taisi mennä kolme naista, mutta heihinkin minulla oli parisen kilometriä matkaa eikä mitään mahdollisuutta juosta niin lujaa että olisin saanut heidät kiinni.

20160528_070525~2

Joskus kello 7 jälkeen aloin olemaan aika loppu. Tiesin että perästä tulevat nyt myös 80km juoksijat jotka starttasivat klo7 aikaan Hautajärven huoltopisteeltä, eli meidän 160km kääntöpaikalta. Eteneminen oli todella hidasta ja soittelin ystäväni kansa joka oli juuri herännyt. Puhelu oli helpotus, nimittäin sen aikana repesin itkemään. Mulla oli henkisesti tosi vaikeeta myöntää itselleni se tosiasia etten ollut valmis ns taistelemaan tätä matkaa loppuun. Myönsin sen kuitenkin että tunsin puhdasta pettymystä. Olin tullut tänne juoksemaan, en kävelemään.. Vääränlaisesta askelluksesta oli tullut hiertymiä, ne tuntuivat pahalta ja jalkapohja oli kun lihanuijalla käsitelty. Rakas ystäväni kannusti minua lopettamaan mikäli en oikeasti uskonut selviäväni maaliin. Olihan minulla edessä 16 tuntia aikaa päästä 55 km matka, mutta vaikka aikaa kuulostaa olevan paljon, se ei kertonut mitään siitä miltä minusta tuntui ja mitä vauhtia etenin.

20160528_073316~2

20160528_073405~2

Aurinko nousi nousemistaan ja asteet sen mukana. Tielleni eksyivät muutama poro jotka katsoivat minua todella epäilevästi ja kohteliaasti siirtyivät polulta sivuun. Alkoi olemaan onneksi jo lämpimämpää, olihan kello jo tässä vaiheessa kahdeksan aamua. Lähestyin vihdoin 55km huoltopistettä, tai kuten kaikki muut virallisesti kutsuivat Oulangan huoltopisteeksi.

TommiLainemaa2
© Tommi Lainema

Vastaanotto oli lämmin. Oli mukava nähdä järjestäjiä sekä huoltopisteen henkilökunta oli aivan loistavia! Päästyäni perille minulle tarjottiin apua, mutta ainut mitä kykenin tekemään oli kaivaa dropbägistä jäljelle jääneet vegaanimakkarat ja nauttia restojuomaa lasillisen. Istuin alas viltin päälle ja koitin saada sipsejäkin vatsan pohjalle. Mikään ei todellisuudessa maistunut ja istuin miettimässä jäljellä jäänyttä matkaa. Siinä istuessa kaivoin dropbägistä puhtaat sukat ja varovasti aloin ottamaan jalasta likaiset pois. Kuten arvelinkin, siellähän niitä hiertymiä verelle asti olikin ilmestynyt. Garmin näytti olevan 15% akun varassa ja puhelimessakin oli vaivaiset 20% joten istumisen ajaksi laitoin molemmat lataukseen.

Pian pisteelle alkoi tulemaan busseja joiden kyydistä hyppäsivät energiaa täynnä olevat 53km juoksijat sekä ei mennyt kauaa kun ensimmäinen 80km juoksija saapui huoltoon. Hitsi ku olisi saanut edes osan tuosta energiasta itselleen. Asenne tällä likalla ontui todella paljon, mutta minut laitettiin jälleen liikkeelle.

Taukopaikalla olin vajaa puoli tuntia ja jatkoin matkaa noin 45minuuttia ennenkuin 53km juoksijat starttasivat. Tai olivatko he juoksemassa 55 vai 51, en ollut varma, mutta päätin että jos lähden niin lähdettävä on nyt ennenkuin jään lauman jalkoihin.

20160528_093738~2

Matka jatkui tottakai kävellen. Rappuset tulivat vastaan, ne oli suht helppo taittaa koska olivat loivat. Vieressäni ja hieman edessä lämmitteli Antti Nisonen jolle olisin voinut olla kateellinen tuosta energiatasosta. Mulla oli takana sellainen 110km ja edessä vielä yli 50km matkaa joten yritin vain katsoa maahan ja olla tuntematta turvonnutta polvitaivetta ja hiertymiä.

20160528_105056~2

20160528_111654~2

Aurinko paahtoi tässä vaiheessa minulle jo liikaa ja koska tämä oli hereilläolon aikana jo toinen kerta kun olin auringon alla, päätin hieman keventää oloani ja vedin paidan hihat päältäni pois ja käärin paidan rintojen alle. Helpotti huomattavasti kun tuuli pääsi suoraan iholle. Päivitin sosiaaliseen mediaan kärsivän ilmeen, nimittäin mulla oli vitsit lopussa ja kiukku kasvamassa.

Eteen tuli hiekkatie jota pystyin satunnaisesti juoksemaan. Takaa tuli pian erittäin paljon innokkaita juoksijoita jotka olivat henkinen apuni monella tavalla. Ensikseen sain heistä sen verran virtaa että koin etten ollut polulla ainoa. Toisekseen, joka kerta kun pysähdyin istumaan (kolmesti) todella moni vaivautui kysymään minulta onko kaikki hyvin ja tarvinko jotain energiaa tai suolaa tai vettä. Ihanaa huolenpitoa. Arvostan suureesti vaikka en mitään kokenut tarvitsevani. Kolmannekseen moni joka huomasi lapussani lukevan 160km tsemppas mua entistä enemmän. Siitä tuli kiva fiilis, koska tiesin heidän ymmärtäneen että en ollu ns heidän joukosta vaan takana oli jo pieni tovi taapertamista ja siksi meno oli aika tahmaista. Pikkuhiljaa fiilis alko kohota. Söin banaanin jonka nappasin mukaan huollosta ja syvän huokauksen kera koitin tsempata.

20160528_115747~2#1

Kapeissa kohdissa pysähdyin sivuun ja päästin nopeammat juoksijat eteenpäin. Pitkospuiden osalta tein saman. Mutalätäköt kiersin kauempaa ja mielessäni koitin perustella itselleni miksi oli oikea ratkaisu jatkaa matkaa. Jalkapohjat olivat hellänä ja tilanne paheni reisilihasten kohdalla jotka eivät enää kestäneet luonnotonta astumista. Katsoin tiiviisti maahan ja mihin jalkani laitoin, siitä huolimatta muutama varpaan hakkaaminen onnistui vielä loppumatkastakin.

20160528_115359~2

Vauhtini oli hidastunut toden teolla ja kaivoin esille puhelimen katsoakseen kellosta mikä oli tilanne. Järkytyin. En tajunnutkaan, että olin käyttänyt 4 tuntia 12km matkan etenemiseen. Edessä minulla oli vielä 41km matkaa ja vain 12 tuntia aikaa. Oli ihme jos olisin päässyt maaliin aikarajojen puitteissa, nimittäin lopussahan minua vielä odotti jyrkät nousut ja laskut..

20160528_163657~2

Onnekseni pikkuhiljaa eteeni alkoi ilmestymään muitakin juoksijoita joista sain seuraa. Pari reipasta naisjuoksijaa tulivat takaata ja heidän kanssaan juttelin siitä että mikä oli vauhti ja mihin aikaan ehdin. Molemmat tsemppasivat minut eteenpäin ja hetken päästä perästä tuli kaks miesjuoksija, jotka nappasi minut väliin ja skarppasin heidän kanssaan pari kilometriä tasaista tietä, kunnes pysähdyin ottamaan vettä järvestä. Ihmetyksen aiheena minulla oli jatkuvasti perässä tulevat muutamat 160km juoksijat, nimittäin vaikka en heidän takiaan jarrutellut, heitä kuitenkin odotin seurakseni näemmä turhaan.

Seuraavaksi takaa tulivat jälleen pari kaverusta joiden kanssa puhuessa matka taittui nopeammin. Olivat huumorityyppejä ja siitähän se keskustelu lähtikin. Toinen heistä antoi minulle pähkinä-kuivahedelmäsekoituksen kun hänellä oli kuulema niitä liikaa. Hän oli kans tullut kisaamaan Helsingistä, hänen kaverista en ollut varma. Tarjouduin maksamaankin eväistä, mutta raha ei kelvannut vaan riitti hyvä mieli. Olin tähän mennessä saanut kahdelta juoksijalta kolme suolanappia ja olin huoltopisteelläkin ottanut puhdasta suolaa ja syönyt sipsejä, en kuitenkaan osannut ymmärtää miksi mun sormet olivat paisuneet kaksinkertaiseksi, nimittäin suolaa olin nauttinut tarpeeksi ja nestettäkin join todella monta litraa. Siitä huolimatta jokin oli pielessä.

20160528_171022~2

Kaverukset etenivät minua nopeammin eräässä ylämäessä ja jäin jälleen yksin. Tässä vaiheessa se ei minua enää ahistanut niin paljon, nimittäin muiden juoksijoiden tsemppien avulla olin päässyt 10 kilometriä todella paljon nopeampaa vauhtia ja fiilis alkoi kohota. Aloin uskomaan, että vaikka tavotteeni päästä alle 30 tuntiin oli menetetty ajat sitten, pääsen aikarajojen puitteissa silti perille. Se oli ainoa tunne josta pystyin pitämään kiinni ja viemään itseäni eteenpäin.

Loppumatka sujui eri seuroissa ja viimeisistä 10 kilometristä sanon kiitokset Satu Peltolalle, joka oli juoksemassa 80 km matkan, mutta päätti viimeisen pitkän etapin mennä minun seurassani pitäen minut liikkeellä.

Antti Nousiainen4
©Antti Nousiainen

Viimeisen huoltopisteen jälkeen meille sanottiin matkaa olevan noin 7 kilomeriä ja pari tuntia siihen saattaisi mennä. Kauhistelin asiaa, nimittäin en jaksanut ajatella olevani vielä 2 tuntia radalla. Huollossa sain jälleen mahtavaa apua. Masuun upposi sipsiä, vegaanisuklaata sekä tuore persikka ja viinirypäleitä. En muista milloin viimeksi viinirypäleet maistuivat niin hyviltä! Näillä eväillä jatkoimme tien yli ja kapuamaan ylös.

Harmikseni Garministani oli loppunut akku 155 km kohdalla, eli 10 km ennen maaliintuloa, joten en saanut mittariin pisintä aikaani ylös. Oli hassua huomata miten paljon luvut vaikuttaa suoritukseen, kun ei päässyt näkemään numeroita, tuntui kun suoritusta ei olisi ollutkaan.

Olimme Sadun kanssa kivunneet Valtavaaran huipulle jonka jälkeen meidän mukaan lyöttäytyi Antti Nousiainen joka oli kuvaamassa juoksijoita söpössä krokotiilipuvussa. 😀

AnttiNousiainen3
© Antti Nousiainen

Maaliin tullessa fiilis oli jotenkin todella sekava. Se sisälsi hiertymistä ja polvesta tullutta kipua, pettymyksen rippeet huonosta maaliintuloajasta, epäonnistuneesta suorituksesta joka muuttui juoksusta kävelyksi, ilosta että vihdoin tämä oli todellakin takana, onnellisuuden tunteesta että pian pääsisin nukkumaan (valveilla olin sillä hetkellä ollut 38 tuntia ja 15 minuuttia) sekä hyvästä mielestä että ympärillä oli muita juoksijoita!

20160529_182728~2

Maalissa sain kuumaa linssikeittoa ja seuraa minulle piti Tapani Sorvoja, joka on tullut tutuksi minulle perustamani Juoksuhaaste365-ryhmästä Facebookista. Tapani oli juoksemassa täällä 31km matkaa. Juttelimme siinä ehkäpä 20 minuuttia, kunnes mulla alkoi tulla niin kylmä että kädetkin alkoi tärisemään. Käytiin hakemassa mun dropbägi ja Tapani saattoi minut autolleni, jolla ilomieli hurautin asunnolle vajaa kilometrin päähän.

Kämpälle tullessani oli jotenkin todella uskomaton olo että olin päässyt todellakin perille. Riisuin kaikki vaatteet pois ja otin kuvat mun jaloista. Ne oli kuitenkin niin rumaksi telottu, että päätin olla julkaisematta kuvaa joka pilaisi minun muuten niin nätin blogini 😀 Kuumassa suihkussa seisoin vähintään 20 minuuttia, saunaan en uskaltanut mennä etten olisi pökertynyt sinne. Huippaus oli kova ja se todennäköisesti johtui pitkästä valveillaolosta. Söin edellisenä päivänä tehdyt pastat ja vegaaniset jauhelihat ja kömmin peiton alle simahtaen samalla sekunnilla kun pää kosketti tyynyä.

20160529_123705~2

Aamulla herätessä pääsin hädintuskin ylös sängystä. Jalat olivat todella turvonneet, nilkat olemassaolosta en ollut varma ja varpaiden tilalla oli nakit ja lihapullat. Jouduin käyttämään käsivoimia päästääkseni ylös sängystä, mutta kävely ei sujunut ollenkaan. Ihan järkyttävä kankea olo! Mulla kesti 3 metrin kävely noin minuutin verran ja päästyäni keittiöön napautin hanasta kylmän veden ja join aamuvitamiinit.

Laitoin liedelle samantien kiehumaan vettä ja keitin pastaa ja vegaaninakkeja. Nälkä oli kova, mutta kankeus oli sitäkin kovempi. Avasin sosiaalisen median ja päivitin instragrammiin kuvan juoksunumerosta ja puukosta, jonka sain maaliin päästyäni. Se oli todella hieno ja tulee muistuttamaan minua loppuelämäni tästä tuskaisesta taistelusta.

Tämän jälkeen soitin mökin isännälle varmistaen mihin aikaan minun piti kirjautua ulos ja loppupeleissä päädyin jäämään vielä yhdeksi yöksi, nimittäin tajusin että polveni ei kestäisi 9 tunnin ajomatkaa ja pitkää istumista.

Kävin myöhemmin kaupassa hakemassa naposteltavaa ja totesin ettei nälkäisenä tosiaankaan koskaan saisi mennä kauppaan. Myöhemmin kävin vielä lasillisella Epun ja Joukon kanssa, minkä jälkeen valvoin puoli kolmeen yötä päivittäen tilannetta ystävien kanssa ja syödän kaiken mikä vain napaan meni.

Matkaa tälle kisalle oli kertynyt noin 165km.
Kaloreita paloi 154km aikana 7800.
Vauhti oli noin 12 minuuttia per kilometri.
Nousuja 3345m
Laskua 3326m
Keskisyke tällä likalla oli 125
Maksimisyke oli 175

20160530_124212~2

Maanantaina matka jatkui kohti Tamperetta.

Kiitos ja näkemiin ensi vuoteen! Eikös se ole niin, että tällainen rata koukuttaa juoksemaan myös seuraavana vuonna ja paremmin? 😉

20160530_015217~2

Ps. tätä lausetta kirjoittaessa maaliintulosta oli vierähtänyt 89 tuntia ja varpaani ovat edelleen nakit ja nilkkoja saa etsiä suurennuslasilla. Säärilihastani koristaa jäätävä mustelma ja polvitaive on pallo. Ehkä tämä tästä paranee vklopuksi?

Kuvankaappaus 2016-5-29 kello 13.13.39

 

facebooktwittergoogle_plusmail

6 kommenttia “Kun jänis istui maahan Karhunkierroksella.

  • 3.6.2016 klo 13:53
    Kestolinkki

    Kiitos hienosta kirjoituksesta. Olen todella ylpeä meistä sitkeistä naisista. Kaikki maaliin määräajassa ja reilusti. Kaunis reitti ja mahtava kokemus oli tämä. Menee top kolmeen juoksusista helposti 🙂

    Reply
    • Marianna Zaikova
      4.6.2016 klo 09:49
      Kestolinkki

      Moikka Kaija! Mitkä sun muut top-juoksut ovat? 🙂

      Reply
  • 5.6.2016 klo 06:56
    Kestolinkki

    Olisit vaan laittanut kuvan jaloistasi! Minua kiinnostaisi, miltä varpaat ja nilkat näyttävät 165 km jälkeen!

    Reply
    • Marianna Zaikova
      5.6.2016 klo 16:01
      Kestolinkki

      Ihan hirveiltä ne näyttää! Onneksi vain yksi kynsi meni lilaksi, mutta toisaalta, edessä on tulossa Pallaksen ultra, siten ehtii hakata lisää kynsiä irti. 😀

      Reply
  • 5.6.2016 klo 19:41
    Kestolinkki

    Onnittelut huikeasta taistelusta maaliin asti!! Uppouduin tekstiisi täysin ja koin olevani sun mukana tuossa taistelussa. Tunsin kirvelevää tuskaa, kun meinasit keskeyttää ja siksi olen niin iloinen sisukkaasta taivaltamisestasi loppuun asti. Aivan mahtavaa! Kumpa minäkin joskus 🙂

    Reply
    • Marianna Zaikova
      5.6.2016 klo 22:18
      Kestolinkki

      Kiitoksia, kiva kuulla että tekstiini voi samastua! =) Kyllähän sinäkin, heti kun vain päätät! =)

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *