MDS: Day Nro 1

Kisa-aamu. Heräsin klo 5.50 (jos ei lasketa yöheräämisiä) ja nousin klo 6:10. Oli tosi kohmee olo. 

9.4.2017
Etappi Nro 1
Matka: 30.3 km
Aika suoritukseen: 10 h 00 min

Meillä oli tänään startti “vasta” klo 9 ja tuntui että aikaa on vaikka kuinka paljon. Siltä se tuntui, mutta sitä se ei näemmä ollut.

Aamuni aloitin samalla tavalla kuin missä päin maailmaa, aamuvitamiineilla. Puukkoni oli heti käytössä ja parilla kevyeellä vetasulla katkasin pullosta puolet ja sain siten tehtyä itselleni juomamukin. Oma muki ei päätynyt mukaan, koska niitä grammojahan piti säästää pois? 😉

Sitten mun tupperwaren kulhossa odottikin jo aamiainen, eli se päälle 900 kcal. Puuroa ja kookosmaitojauhoa sekasin, jonne lisäsin vedet sekaan ja kansi kiinni ja odotin että sapuska turpoaa. Olin tänne ottanut sellaisen ruoan mukaan, joka ei vaadi kiehauttamista. En ollut tarkoituksella ottanut retkikeitintä, koska en halunnut sitäkään painoa, plus oikeesti, oon sen verran laiska ja mun mielestä nyt vaa oli helpompi käyttää ruokaa joka valmistuu normivedessä.

Klo 6.30 rekan ovet aukesivat ja olin muiden kanssa jonottamassa veden perään. Aamulla saatiin 1,5 litraa vettä. Toisaalta, se oli mulle aika paljon, nimittäin vielä edellisestä illasta oli jäänyt vettä käyttämättä.

Sitten valmisteluihin tulikin kiire. Nimittäin se että meidän lähtö oli klo 9 ei tarkoittanut että olis voinut olla paikalla klo 9 vaan paikalla piti olla yli 45 minuuttia ennen. Otettiin tänä aamuna se kuuluisa valokuva kun kaikki tunkee ittensä numeromuotoon ja ylhäältä meitä kuvataan. Sinne siis.

Lopulta kuvat oli kuvattu ja aloin nappaamaan kuvia ympäristöstä ja itsestäni, tottakai. ;D Saitte tänä aamuna myös kuvan kun olen ottamassa selfien, kiitos Heikille joka kans innostui kuvaamaan ympäristöään.

Ja sitten sitä odottelua. Päällä on juoksuvermeet ja yli 13kg painoa (12,5kg reppu plus 1,5 litraa vettä etupulloissa). Istuin alas, koska alkoi puuduttaa. Patrice selitti jotain auton katolla ja tulkki käänsi. Kiinnosti kun kärpästä hillo, mutta en saanut selvää. Huomatkaa mun repun alaosaan kiinnitetty makuupussi ja -alusta. Molempien sijainti oli paska ja ne hakkas mun pakaroita, mutta nyt oli mentävä näin, nimittäin reppu oli täynnä ruokaa.

Tajusin vain että meitä kisailijoita lähti 1267 juoksijaa (laskekaapa rahasumma kun jokainen maksaa 3100€ järjestäjälle) joista naisia oli 236. Ainakin nämä luvut oli ne jotka kuuli minä ja toinen kisailija, se että kuultinko me oikein, on asia ihan erikseen.

Helikopteri pörräs meidän ympärillä ja kaikki ihan innoissaan taputtelivat ja vilkuttivat. Ehkä minäkin kerran, muodollisuuden vuoksi, mutta keskityin ottamaan kuvia kuten tuo yläkuva jossa näkyy että kopteri sai aikaseksi kivan hiekkamyrskyn tohon alkuun. En tiedä oliko vahinko vai tahallinen, mutta kuvausta varten voi tosiaan harkita käyttää pienempääkin kalustoa tässä tapahtumassa. 😀

Onneksi klo 8:58 sai napauttaa kellon päälle ja starttasimme lähtöön. Taustalla soi ‘Highway to Hell’ ja auton päällä fiilisteli Patrice, joka oli selvästi innoissaan lähettämässä meidät helvettiin..

Ja sinnehän me startattiin. Minä kävellen. Olin muutenkin valmiiksi kaikkien perässä, ei mun paikka tänä vuonna ollut alkupäässä. Olin tiedusteluretkellä! 😉

Peräpään hiihtäjillä oli tosi monella sauvat. Mulla ei. Tai siis mulla oli tässä reissussa sauvat kyllä, mutta päivää ennen, jolloin piti miettiä mukaan otettava varusteet, jätin omani pois kyydistä.

Siihen vaikutti oikeastaan se, että mulle moni juoksija oli sanonut, että jos en ollut aikasemmin juossut sauvojen ja painavan repun kanssa, sitä ei kannattanut tehdä täällä, nimittäin se olisi keholle sen verran uusi liike että siitä saattaisi heti alkuun tulla ongelmia. Niinpä meidän teltassa punnittaessa varusteita, sekä minä että Hans jätimme sauvat pois. Meillä oli samanmerkkiset ja painoset kepukat, molemmilla uudet ja käyttämättömät, jotka sellaiseksi tälläkin reissulla jäisivät.

Siinä kävellessä katselin ympärilleni ja tuijottelin muiden numeroita ja nimiä. Mun mielestä oli kiva että meidän numerolapuissa luki myös etunimemme, se teki meistä heti enemmän liikkuvia yksilöitä,henkilökohtaisempia sellaisia, kun hetkenä minä hyvänsä pystyit puhumaan toiselle tuttavallisesti. David Britanniasta omisti tämän kisan onnennumeron: 777.

Alku ensimmäisellä etapilla oli pelkkää avomaata kuten kuvissa näkyy. Ei vielä kovin pehmeätä hiekkaa, mutta hyvä näin. Tosin maasto vaihteli muutaman sadan metrin välein, joten hiekkasia kohtiakin saattoi olla.

Jokaisen pienen nousun jälkeen aukesi edessä lisää avaruutta ja letka menijöitä.

Maasto alkoi vihdoin muuttumaan hiekkaiseksi. Ensimmäinen elävä bongattu. Lisko. Sain siitä jopa kuvan, joten jos bongaat yläkuvasta liskon (kuvakäsittelin sen kyllä siten että se tulee ilmi) saat papukaijamerkin.

Nää häntätyypit on kyllä ihanan vikkeliä ja itelle tulikin ikävä mun omia liskoja joita vuosia taaksepäin omistin. Muutenkin yhtäkkiä tuli ikävä mun lemmikkiä joka joutuu olemaan hoidossa yksin mun ollessa reissussa ja siitähän mulle tuleekin aina morkkikset…

Matka sen kun jatkui ja valokuvia kameraan kertyi lisää ja lisää. Itseasiassa taisin kuulua niihin harvoihin jotka eivät avanneet matkavihkoa täällä. Mua ei kiinnostanut aikataulut eikä matkojen pituudet. Mua kiinnosti vaan laittaa jalka toisen eteen ja edetä eteenpäin.

Sitten ihan yhtäkkiä hupsista keikkaa. Eteemme aukesi ensimmäinen huoltopiste. Voi vittu sitä fiilistä! En osannut odottaa tätä ollenkaan. Ihan puskista koko paikka vaikka ei täällä kyllä kovin montaa puskaa olekaan.. Jotenkin sitä vaan meni eteenpäin menemisiään, jutteli muiden kanssa, keskittyi maastoon, puhui varusteistaan, koitti keskittää kehon lihakset jatkamaan suoritusta välittämättä siitä että selässä painoi.

Ensimmäisen päivän ensimmäinen huoltopiste. Luoja tätä fiilistä!
Tää systeemi on tosi hyvin tehty. Kartan mukaan matkaa oli takana 13km, mun Garmin väitti 14km. Otetaan kuitenkin huomioon, että mä olin käynyt vessassa pariki kertaa matkalla ja joka kerta jätin repun tien varteen ja juoksin noin 60 metriä pois muiden näkyvistä. Tosin, se ei selitä sitä 1km eroa..

Saapuessa huoltopisteelle juoksunumerot on jaettu omiin portteihin ja sun pitää kirjautua huoltopisteeseen sulle osoitetusta kohdasta jossa yksi työntekijä leimaa sun kortin ja toinen antaa vedet joihin on kirjoitettu kisanumerosi.

Tälle etapille saapuessa olin 184. nainen ja yhteensä meitä oli siis 233.
Kaikista juoksijoista olin 1072. ja yhteensä meitä oli 1171. Eli olin peräpään kulkija ja se sopi mulle ja vajaa 14 kg painoselle repulle OIKEIN hyvin! 😀

Saatiin kaksi vesipulloa eli 3 litraa vettä, mikä siis myöhemmin opittua tarkoitti että edessä oleva matka oli haastava…

Mun Garmin näytti että mulla meni matkaan 2 h 40 minuuttia, järjestäjä rekisteröi 2h28min27sec. No, se voi olla että laitoinkin itselleni vähän väärän ajan kun ei se ollu niin justiinsa ja katoin kelloa kun olin ollut hetken jo tauolla.

Otin kuvan myös auton renkaista joissa näette nuo pienet piikikkäät paskiaiset jotka tarrautuu ihan kaikkeen kiinni. Arvaatte vaan miltä näyttää kengänpohjat juoksijoilla..Ja voitte miettiä kannattaako täällä läväyttää perse maahan.

Tällä huoltopisteellä istahdin heti auton taakse tehdyn katoksen alle. Ihmettelin kun tilaa oli niin vähän, mutta maailman siistin fiilis oli ottaa reppu pois selästä ja laskea se pois maahan! Huh, se ihana viileä tunne joka valtas hartiat ja selkälihakset! Se pienen pieni tuuli joka osui hikiseen paitaan ja viilensi sen hetkessä. Ihan unohtumaton hetki. Vihasin mun reppua maailman eniten ja samalla rakastin, koska siellä oli kaikki mun ruoka. 😀 Ja minähän rakastan syömistä.

Tällä vesipisteellä en kauaa viipynyt. Me saatiin 3 litraa eli kaksi 1,5 litrasta pulloa vettä. Yhden käytin juoden siitä ja täytin lopun vesipulloihini sekä kaadoin vettä käsilleni. Toisen, jonka jätin avaamatta palautin pisteeseen, koska en halunnut heittää vettä hukkaan enkä roskiin. Enkä TODELLAKAAN halunnut kantaa tota pulloa mukana, vaikka suurinosa niin tekikin.

Matka jatkui kun olin tauolla noin 12 minuuttia.

Tuo valtava puu, keskellä ei mitään, oli suuren suuri pelastukseni. Oli oikeasti kuuma, reppu paino ja kaipasin varjoa. Olin ehtinyt mennä edellisestä huoltopisteestä noin 1,5 tunnin verran eteenpäin ja mielestäni olin todellakin ansainnut lepohetken.

Niinpä sitten hyppäsin varjoon ja otin repun veks harteilta. Taas onnellisuuden tunne valtasi minut. Olisi ollut niin upeeta oikeesti mennä tää kisa ilman reppua, mutta tää on juuri se kisahenki ja yksi syy miksi MDS luokitellaan yhteen maailman vaikeammaksi tapahtumaksi: se että kannat kaikki varusteet mukanasi. Muutenhan tän juoksisi kuka vaan läpi. Korostaen sanaa juoksisi

Puun alla en ollut kauaa, noin 10 minuuttia ja jatkoin matkaa. Yksi syy matkan jatkamiselle oli ötökät joita maassa oli, ja ne oli vaikka minkä näköiset ja siksi päätin etten niitä selkääni halua joten reppu on nostettava pian takaisin harteille.

Matkan jatkuessa alkoi tekee mieli jotain evästä ja säännöistä poiketen päätin syödä Pepen. Onneks tässä tapauksessa Pepe on vain lakupatukka eikä itse panda. Tiedättekö, tässä oli taivaallinen palanen numero 2. Mikään ei maistunut niin hyvältä kun suklaatäytteinen eväs keskellä hiekkaa ja hellettä. Söin puolet ja loput käärin takaisin vatsamakkaroitteni päällä lepäävään laukkuun. Ai nannaa. Niin parasta näissä kaikissa kisoissa on se, että kulutat niin helvetisti kaloreita että voit syödä ihan mitä vaan eikä todellakaan tartte ajatella että paino pääsee nousemaan. Oikeastihan nää Pepet oli tarkoitettu mun iltaevääksi, vähänniinku palkinnoksi etapin läpäsemisestä, mutta koska olen itse laatinut säännöt, voin ne itse myös muuttaa. Ja olen nainen, meillä on aina kaikki säännöt muutettavissa. ;D

Sitten se kuuluisa “pidetään reitistä huolta ja laitetaan roskat roskiin”. You wish. Jo tällä etapilla, tässä vaiheessa olin nähnyt roskia luonnossa. Ne eivät puhtaasti tulleet vahingossa tippuen repusta, ne oli selvästi myös muiden turistien jättämiä jäännöksiä. En jaksanut tällä kertaa ottaa valokuvia roskista, mutta uskokaa, on niitä täällä!

Näissä maisemissa sitten sitä kulki eteenpäin laittaen töppöstä toisen eteen. Mielessä kävi että ei oo todellista, tää on vasta eka päivä ja tuntuu jo nyt näin raskaalta. Samalla muistutin itselleni että vain positiiviset ajatukset vie eteenpäin ja laskin monta grammaa ruokaa häviää taas tämänkin päivän päätteeksi repusta vatsalaukun pohjalle. Siellä vatsassahan se ruoka ei paina. Heti tuli parempi mieli ja jalat teki nopeampaa työtä.

Ja kuinka ollakaan, huoltopiste numero kaksi tuli eteen. Hups ja häh? Muistutin itselleni että totta, näillä etapeilla tosiaan taisi olla aina vähintään 2 huoltopistettä. Jotenkin mielessäni olin ajatellut harppoa 3 litran vedellä ihan vaa sinne maaliin asti. 😀

Huoltopisteellä ei sitten olleet kaikki niin onnellisia. Otin repun pois harteiltani ja tunsin taas ison kiitoksen välittyvät selkälihaksista aivoihin. Eufoorinen fiilis, oikeasti. En tajunnut, miksei kaikki tee samoin, mutta jotkut juoksijat sanoivat etteivät halunneet kokea sen fiiliksen kun reppu pitää nostaa takaisin selkään. Mun mielestä selkeästi väärä tapa lähestyä asiaa 😀

Asetuin kangaskatoksen alle jossa makasi saksalainen Arnold. Jäbä ei näyttänyt kovin hyvän oloiselta. Kysyin että onko jotain mitä hän voisi haluta eväistä, voisko sillä olo parantua? Johon hän näytti kädellä kurkkua ja antoi ymmärtää että olo on todella oksettava. Arnold oli tullut 25 minuuttia ennen mua tälle pisteelle ja makasi siinä näemmä koko sen ajan.

Lääkäriteltasta häntä käytiin jatkuvasti tarkistamassa ja hän oli saanut tuon aikana vatsaansa yli litran vettä. Mikä sitten kostautuikin sillä että hän oksensi parin minuutin päästä siitä hetkestä kun olin juuri saanut viileään veteen sekoitettua itselleni Ambroniten ja yritin nauttia sitä.

Päiväkirjassani lukee näin:
“Seison vesipisteellä. Saksalainen kisailija oksensi ja hänet vietiin telttaan. Kun kuulin että maaliin on enää 7 km melkein aloin itkemään, mutta vedin kyyneleet sisään. On Ambroniten aika.”

No mitä veikkaatte, menikö se Ambronite helposti kurkusta alas? Kaloreita siinä on 490 per annospussi ja koostumus on mm spirulinasta. Ootteko koskaan maistaneet tai haistaneet miltä spirulina tuoksuu? Niinpä, se on levää. Tässä helteessä, ei niin kylmään veteen sekoitettu juoma sen jälkeen kun viereinen juoksija oksentaa, on sellainen momentti jolloin sä et halua suuhus yhtikäs mitään.

Sinnikkäästi kuitenkin vedin Ambronitesta 9/10 osaa ja loput huuhdoin veden kera maahan. En kyennyt nauttimaan koko annosta.

No ne seuraavat 7 km olivatkin sellaiset jolloin kahdesti olin lääkärien huollossa.

Vietin vesipisteellä aikaa noin 30 minuuttia ja jatkoin matkaa. 7 kilometriä kuulosti yhdeltä harppaukselta ja kun olin mennyt vajaa 1 km verran aloin tuntee huono oloa ja sitä että ihan just oksennan. Ihan älytöntä miten psykologinen kone me ihmisruumis ollaan. Muhun vaikutti niin paljon toi Arnoldin oksentaminen että se jäi velloo mun mieleen ja aloin voimaan huonosti.

Saavuin pian autolle.

Näillä reiteillä on todella paljon henkilökuntaa. Sen lisäksi että on viralliset vesipisteet ja chekkautumispisteet, niiden välissä on jatkuvasti autoja joissa osassa on henkilokuntaa jotka ajavat ja varmistavat että olet ok ja sen lisäksi on sellaset pienen pienet autot joissa on lääkärit. Eli ei ole hätää että voit tuupertua jonnekin ilman että joku sut saa ajoissa kiinni.

Niinpä sitten ensimmäisen lääkäriauton tullessa vastaan kysyin lupaa voinko hetkeksi jäädä sen varjoon istumaan. Lääkärijäbät heti alkoivat kysymään mikä on ja missä tuntuu ja selitin että mulle tuli ihan älyttömän huono olo äsköisen pisteen jälkeen. He kysyivät että huippaako mua, mutta ei mua huipannut, mua vaa oksetti ja suurimmaks osaks se johtui siitä että Arnold oksensi, vaikka hän oksensikin pelkkää vettä, mutta silti. Lääkäri yritti mitata multa kuumeen ja tsekkas mun pulssin jonka jälkeen he kysyivät, voisinko ottaa pahoinvointilääkkeen. Mietin hetken ja ajattelin et mikäs siinä. Ja niin mun vatsan pohjalle laskeutui pienen pieni valkoinen ilopilleri jonka piti tehdä suuria taikoja. Hetken päästä jatkoin matkaa.

Eikä mennyt kuin vajaa 1km kun seuraavasta lääkäriautosta minua vastaan tuli lääkäri ja pyysi tulla sivuun radalta. Olin vähän ihmeissäni, mutta tajusin samantien, että autot ja lääkärit kommunikoivat keskenään ja edellisestä autosta lääkäri oli näemmä ilmoittanut seuraavaan että tsekkaavat mut.

Tämän lääkäriauton yhteydessä makasi mies tiputuksessa. Huhhuh. Tässä vaiheessa jo? Tää tyyppi oli kahden tytön isä jolle MDS oli kolmas kerta ja hän ei voinut ymmärtää miten ihmeessä meni näin huonoon kuntoon vaikka joi kokoajan.

Lääkäri laitto mulle maton ja käski makaamaan. Siinä vaiheessa kun hän otti mun repun selästä pois ja tajusi sen painon, hän katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi todella vakavalla ilmeellä että reppuni on aivan liian painava minulle ja asialle pitää tehdä jotain. Hups. Noottia noottia. Sitten mun piti mennä makaa matolle ja hän noin neljä minuutti koittia tsekkaa mun pulssin. Olin vissiin niin kuollut että tehtävä oli mahdoton. Myös hän mittasi lämmön ja kysy onko mun olo parempi. Sanoin että on se vähäsen joo. Hän kysyi että oonko ottanut suolaa johon valehtelin että olen ottanut 2 nappia. Todellisuudessa en ollut ottanut yhtäkään ja tiesin että tein oikein.

Mun toisessa vesipullossa oli puhdasta vettä ja toisessa oli elektrolyyttisekoitus, sillä mennään tässä reissussa plus iltasin otin tupla-annoksen restoa joten mulla ei vaan yksinkertaisesti voi tällä koko matkalla tulla suola/mineraalivajetta kun mun sapuskatkin sisäls suolaa. Lääkäri toi toisen samanlaisen napin ja käski ottaa sen. Hurjaa, mähän meen koht ihan kamoissa täältä maaliin. Käskystä otin toisen maagisen valkoisen ilonapin ja kun lääkäri yritti pakottaa minut ottamaan suolaa, oli tahdonväännön hetki. Voitin. Suolaa en ottanut mutta lääkäri sai luvan sekoittaa mun pulloon pussillisen eletrolyyttejä.

Halusin jatkaa matkaa, mutta lääkäri ei antanut lupaa. Käski ottaa monta huikkaa pullosta ennen kuin sain jatkaa. Juttelin toisen kisailijan kanssa, että he eivät täällä varmaan tunne käsitettä ylinesteytys, että sekä mulla että tällä toisella oli ennemminkin liikaa nestettä kuin liian vähän. Toista tyyppiä säälin hän nimittäin joutu ihan tiputukseen asti. Mun suonia ei täällä pistettäisiin herkästi, siitä aion pitää kiinni!

Join pelkästään siitä pullosta missä oli elektrolyyttejä, veteen en koskenut tällä hetkellä. Tunnen kroppani tosi hyvin ja olin tähän pisteeseen asti jo juonut 4 litraa vettä joka alkoi olemaan mun kropalle aikamoinen raja. Kyllä, jopa tässä helteessä ja tällä matkalla. Uskokaa pois, tunnen itseni.

Kun sitten VIHDOIN sain jatkaa matkaani, olin ollut sillä pisteellä reipas puoli tuntia! :O Perkele, aikaa vaan mennyt hukkaan, MUTTA mua ei ainakaan enää oksettanut tippaakaan ja jalatkin meni eteen sitä vauhtia kun selässä ei oliskaan ollut reppua.

Matka jatkuu ja vihdoin… (tsekkaa video ennen kuin jatkat lukemisen)

Pahoittelut että jätin videolla äänet päälle, mutta ainakin huomaatte kuinka helvetin hengästynyt olin kun kapusin tuon nousun ylös. Huh. Siellä sitten katoin enkä voinut uskoa silmiä. Tiesin etukäteen että ylhäältä pitäisi näkyä maali, se oli tahalteen tehty siten että kisailijat pääsevät fiilistelemään vikalta nousulta ihanaa näkyä. Siksi tuo video, että pääsette tunnelmaan.

Huhhuh. Pala nousi kurkkuun, mutta nielasin sen nopeasti. Tästä on enää kaksi kilometriä maaliin.

Niinpä sitten puhelin pois kourasta ja eikun kevein askelin kohti maalia. Tunne oli oikeasti todella epärealistinen, nimittäin sitä vasta nyt alkoi tajuamaan että eka etappi on voitettu ihan just.

Matkalla sitten, noin 800 meriä ennen maalia mun makuupussi tippui kyydistä. Jouduin ottamaan repun pois selästä ja alkaa säätää kamoja jolloin mun kohdalle tuli aasialainen kisailija ja kysyi onko kaikki hyvin? Vastasin että on, multa vaan tippui makuupussi ja jäin korjaamaan sitä. Sillä hetkellä hän kääntyi mulle selin ja kysyi onko hänen makuupussi paikalla? Katoin reppua enkä nähnyt mitään makuupussi kohdassa johon hänen sormi osoitti. Vastasin että olen todella pahoillani, mutta sulla ei kyllä ole tuossa makuupussia… Voihan järkytyksen määrä. Tyyppi meni ihan paniikkiin, hänen makuupussi oli tippunut matkalla!

Siinä kun me oltiin ehditty olla ehkä noin 2 minuuttia paikalla, järjestäjän auto Nro 17 ajoi vähän matkan päähän ja siitä pomppas söpö ranskalainen jäbä kysymään että onko kaikki hyvin. Sanoin että on, mä vaan korjaan makuupussia ja samalla aasialainen alkoi selittämään että hänen kampetta oli tippunut matkalle. Selviskin että makuupussi on tallessa, he olivat poimineet sen autoon ja hän sai sen takaisin. Kaikki hyvin loppui hyvin, paitsi…

Tää söpö tyyppi autto mut laittaa repun takas selkään ja siinä samalla katto mua ja sano että mulla on aivan liian painava reppu. Mut otettiin selvästi silmätikuksi tässä kisassa. Sain kuulla että huomenna mun reppua seurataan ja olisi hyvä jos saisin sen kevyeemmäksi ennen liikkeelle lähtöä. Jahas. Teki mieli sanoa että voinhan mä heivaa tän kaiken vittuun ja mennä ilman reppuakin, mutta hymyilin ja silmää iskien sanoin että tottakai, hoituu. Voihan valkoiset valheet! <3

Maaliin saavuin hiton väsähtäneenä, mutta sitäkin onnellisempana. Vain 30 kilometriä takana, elämäni painavimman kisarepun kanssa tuntui itseltäni jotenkin ihan älyttömältä. Mietin että seuraakohan kukaan mun GPS:sää ja tunsin sisimmissäni ne kaikki kannustussanat jotka sain somessa ennen meidän reissua.

Maaliviivan ylittäessä kortti leimataan vesipisteen yhteydessä. En tajunnut että olin huitassut web-kameran ohi, mutta ehkä mun hikistä olemusta ei tässä vaiheessa kannattanut kellekään näyttää.

Sain 3 vesipulloa eli 4 litraa vettä. Älytön määrä! Hellettä tänään oli lähemmäs 40° aavikon kuumimmissa kohdissa, sitä en ihmetellyt.

Maaliin saapuessa olin naisista 219/232. Tänään yksi nainen joutui keskeyttämään.
Yhtiskategoriasta olin 1136/1168. Yhteensä kolme kisailijaa jäivät pois, joista yksi lennätettiin helikopterilla sairaalaan sydänkohtauksen takia. Surullista kuultavaa.. Älkää olko huolissaan hän voi hyvin!

Arnold saapui maaliin 10h 20min, mutta hänen tulos hyväksyttiin.

Yläkuvassa musta nuoli osoittaa sen kohdan mistä kaikki kävelevät teltta-alueelle. Puukon kärki osoittaa mun telttaa. Sitä luulis että kaikki on heti lähellä, mutta jopa tuo 150 metriä jonka kävelet maalin jälkeen saattaa tuntua ikuiselta. Pullotkin kädessä oli aivan liikaa. Mun hartiat vaa huus vapautta ja saavuttuani teltalle kirjaimellisesti tiputin pullot maahan ja revin repun helvettiin.

Olin kotiteltalla. <3

Olin meidän telttalaisista viimeinen paikalla ja muut alkoivat kyselemään mun vointia, mutta pyysin hetken omaa oloa ja kömmin matolle jalat suorana ja suu kiinni. Laitoin silmät kiinni. Voi helvetti että tuntui hyvältä vaan makaa ja olla varjossa ja olla vaan. Tällä hetkellä ihan oikeasti mua ei vittuakaan kiinnostanut mikään. Siis oikeesti mikään. Halusin vaa olla.



Hetken siinä maatessa sain itseni kasaan. Keho viileni, reppu ei vituttanut, vesikin alkoi maistumaan. Ihan enstöikseni otin nuudeli-bulgur sekoituksen ja laitoin sen tupperkulhoon, kaadoin vedet päälle ja asetin kannen kiinni ja nostin rasian auringonvaloon. Siinä se kypsyi alle 15 minuutissa.

Otin kengät pois, tänään ei tullut hiertymiä. Hyvä meno! Ei tarttenut mennä lääkärille. Pesin kasvot ja levitin kosteusvoidetta. Tästä pidän kiinni. Ruusuntuoksuinen kosteusvoide joka oli pakattu 1g annospusseihin auttoi minua tuntemaan itseni turhamaiseksi naiseksi joka teki höpöhöpöjuttuja aavikossa. 😀

Tuossa yläkuvassa näkyy ohje miten täällä käytetään vessoja. Eli. Vessa on eristetty koppi jossa on muovinen istuinosa, jokaiselle jaetaan biohajoavat pussit. Kun menet vessaan, ENNENKUIN alat tekemäät tarpeita, aseta pussi siten että se menee täysin reunojen yli. Meitä on myös neuvottu laittamaan pieni kivi pussin pohjaan ettei tuuli käännä sitä, mutta itse en tehnyt sitä kertaakaan enkä nähnyt sille tarvetta. Tuuli ei koppien sisään päässyt, mutta jos joku jaksoi nähdä sen vaivan että etti kiviä niin hyvä niin. Sen jälkeen kun olet tarpeesi tehnyt, ota pussin reunat irti ja sulje pussi solmulla. Vessakoppien ulkopuolella on asti jonne pussi piti jättää.

Simppelii eiksni?

No, uskokaa tai älkää. Kaikille se ei ollut, nimittäin ihan oikeesti jotkut oli käynyt tuossa vessassa ihan kuten normivessassa, eli menneet vaa istumaan ja tehneet tarpeensa. Yhtään miettimättä että ne tarpeet jäivät siihen maahan ja vessaan ja mahdollisesti omille jaloille.

Illan hämärtyessä olin ottanut kisavaatteet pois ja vaihtanut kevyeemmät vermeet. Kävin pesullakin ja siitä kerron myöhemmissä blogeissa, mulla nimittäin oli veden puolesta varaa toteuttaa suihku. Söin nuudeleita ja samalla koitin kirjottaa päiväkirjaani tietoja jutellen muiden kanssa. Ilta yhtäkkiä loppu lyhyeen ja oli pimeetä. Otsalampun valossa viimeistelin sänkyni ja vedin pitkähihasen ja buffin päälle.

Kun asetuin makuupussiin, tunsin itseni maailman onnellisemmaksi Mariannaksi. Pehmeä alusta, lämmin makuupussi ja kevyeet vaatteet tuntuivat paratiisilta keskellä kuumaa ja kuivaa aavikkoa. Samassa teltassa kuului jo kuorsausta ja tuhinaa ja vaivauin uneen ennätyksellisen nopeasti…

*************************************
9.4.2017
Etappi Nro 1
Matka: 30.3 km
Aika suoritukseen: 10 h 00 min

Järjestäjän tiedot:
Matka: 30,3km
Maaliinsaapuminen: 07:42:09
Ranking: 1136/1168

Garmin:
30,7km
Time: 7h 42min 19 sec
Pace: 15:03/km
Calories: 2202
Avg HR:142
Ascent: 228m
Descent: 238m

Sapuskat jotka söin sisälsivät yhteensä noin 2076, osa sapuskasta meni roskiin.

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *