Vaarojen ultramatka, mitä kävi?

Kerrankin blogi, jossa on niin paljon kerrottavaa, niin paljon tunnetiloja etten tiedä mistä aloittaa. 

Kisa jota en vuonna 2014 miettinyt minuttiakaan. Kisa josta vuonna 2015 kuulin. Kisa jonne vuonna 2016 pääsin osallistujaksi. Kisa joka ei ollut minulle tärkeä, mutta josta tuli elämäni tärkein. Vaarojen maraton. Ultramatka 131km.

Muistan kun Pallaksella 2016, ennen kuin tuli 80km huoltopiste, meidän pienestä kolmen ihmisen juoksujoukosta yksi joutui keskeyttämään. Puhuttiin hänen kanssa siitä, kuinka maailman vittumaisin lause on se, kun joku sanoo että noh, kisoja vielä tulee. Sitä en hänelle silloin sanonut, vaan toivottelin tsemit, koska tiesin ettei mikään häntä lohduttaisi. Hän jätti kesken vatsaongelmien takia ja minä jatkoin eteenpäin toivoen että pääsen maaliin asti.

Olin tänä vuonna juossut Karhunkierroksen 165km sekä Pallaksen 134km joten kannatti juosta Vaarojen ultra ja saada UTTF-finisher liivi. Ideana se oli hauska ja mun mielestä se jopa kuulosti hienommalta kun se että olisin sanonut että oon juossu muutaman ultran tänä vuonna.

20161001_1557162

Treenasinko Vaarojen ultralle 2016? En.
Treenasinko Pallaksen ultralle 2016? En.
Treenasinko Karhunkierroksen ultralle 2016 ? En.
Treenasinko Pallaksen ultralle 2015? En.
Treenasinko Utahin ultralle 2014? En.

Mun juttu on aina ollut se, että liikun fiiliksen pohjalta ja osallistun tapahtumiin just siks että saan niistä elämyksen. Menen alusta loppuun asti sillä mitä minulla on nyt sellaisenaan kun olen. Ensimmäisestä maratonista tähän hetkeen asti en ole koskaan juossut yhtäkään juoksua siten että olisin viikko saati sitten kuukausitolkulla treenannut. Käyn hölkällä ja juoksulla aina kun siltä tuntuu, jos tuntuu ettei tee mieli, en mene juoksemaan. Juoksujen välissä on ollut taukoja jopa puoli vuotta tai sitten olen yhden viikon aikana taittanut yli 300km.  Mulla ei ole mitään tuntimäärää mitä viikossa pitää kuluttaa juoksun tai muiden lajien parissa. En ole halunnut tehdä mun harrastuksesta pakkopullaa tuijottamalla kelloa, tuntivauhtia ja seuraamalla sykkeita. Olen halunnut vain olla ja mennä, se tuntuu aina luontevammalta.

Noin kolme viikkoa ennen Vaarojen maratonia, minulle varmistui osallistumiseni. Olin todella innoissani. Olin kuullut että reitti on tosi rankka. Itseäni eniten jännitti se, että juostiin pimeässä ja märässä syksyn kelissä. Liukastumisvaara oli isompi ja kahdesti Karhunkierroksella kaatuneena, päätin tällä reitillä olla huolellisempi askelien suhteen. Nyt ei todellakaan ollut varaa loukkaantumisiin, nimittäin tällä reitillä ei myöskään helposti päästy evakuoimaan tyyppejä joten piti loukkaantumisetkin ajoittaa lähelle huoltopisteitä 😀

Menen nyt muutaman kerran ajassa taaksepäin.

Ensimmäinen taaksepäin hyppyni sijottuu vuoteen 2011.
Lissabonin maratoni.
Olin juossut kolme maratonia Suomessa.
Vuonna 2009 Helsinki maraton, vuonna 2010 Helsinki maraton ja vuonna 2011 Paavo Nurmen maraton Turussa. Tuon Paavo Nurmi maratonin jälkeen mulle jäi sellainen tunne että pakko päästä nyt heti jonnekin taas juoksemaan. Tutkin Suomen kalenteria ja totesin ettei maratoneja pahemmin enää löytynyt samalle vuodelle joten aloin Googlettaa Euroopan maita ja sieltä löytyi sopivan ajan päästä mielenkiintoinen maraton; Lissabonissa 5. joulukuuta. Asioita mietittyäni ja punnittuani päätin osallistua tuohon.
Lissaboniin lähdin pienen flunssapoikasen kera. Ystäväni suositteli minulle etten missään nimessä lähtisi reissuun  ja varsinkaan juoksemaan, olinhan kipeä. Mutta itsepäinen olin. Lissabonissa minulla oli vuokraysksiö jonka lämmöt säädin 30 asteeseen, nukuin villasukat jalassa, untuvapeiton alla ja join päivässä noin 3 litraa kuumia juomia. Söin kolmen-neljän tunnin välein kunnollisia annoksia ruokaa ja pyrin huuhtomaan kehostani pöpöt pois. Olo koheni helisten ja kohisten, kolmessa päivässä pöpö oli poissa.
Iso moga sattui kisa-aamuna (metroasemalla sekoiltuani) ja starttasin viimeisenä kisailijana klo 9:15 kun muut olivat juosseet jo 15 minuuttia. Ensimmäiset 7km juoksin niin täysiä kun pystyin, halusin ehdottomasti tavoittaa muut. Maaliviivan ylitin tehden oman aikaennätyksen joka oli 4 tuntia 36 minuuttia mikä myös tarkoitti että paransin 5kk aikasemmin juostuun Paavo Nurmeen 51 minuuttia. Olo oli mahtava enkä katunut hetkeäkään että muiden neuvoista huolimatta lähdin viivalle, koska tiesin että mulla oli hyvä olo ja flunssa oli poissa.

Toinen taaksepäin hyppyni sijottuu vuoteen 2014 Zion ultra 100 k & 50 k .
Olin vuonna 2012 viettänyt synttärit Pohjoisnavalla maratonia juosten ja siitä tuli idea tällekin vuodelle. Aloin etsimään reissua maailmalta. Taakse oli juuri jäänyt Tykköön maraton, joka juostiin 5. tammikuuta ja maaliin tulin jäätyneenä ajalla 5 tuntia 33 minuuttia. Suomessa ei huhtikuussa tapahtunut mitään joten suunta oli selvä; ulkomaat. Aloin selaamaan kansainvälisiä juoksuja ja bongasin ultramatkan Utahissa,tapahtuma sijoittui juuri mun synttäripäivän ympärille. Tuohon mennessä pisin juoksumatka oli 42,195 km ja Utahissa oli tarjolla kolme pituutta 50km, 100km sekä 100 mailia. Järjestys oli sellainen että 100 km ja 100 mailia startattiin 4. huhtikuuta aamusta ja 5. huhtikuuta aamulla startattiin 50km. Otin yhteyttä järjestäjään ja kysyin lupaa osallistua sekä 100 km että 50 km juoksuun. Tiesin että kombo oli hassu ja haastava, koska startit tapahtuivat peräkkaisinä aamuina ja edellisen maaliintulo sijoittui lähelle seuraavan alkua, mutta halusin tehdä tämän mun synttäreiden kunniaksi. Järjestäjä piti ajatusta hieman hassuna, mutta toivotti mut tervetulleeksi. Helpoinhan olis ollut ottaa 100 mailia, mutta itse halusin startata synttäripäivää edeltävä päivänä matkan jollaista en koskaa ollut juossut (100km) ja synttäripäivänä startata jälleen uuteen seikkailuun (50km, ns palautumislenkki edelliselle). Niin siinä sitten kävi, että molemmat matkat pääsin maaliin ja olin jälleen kokemusta rikkaampana. 100km matkaan minulla meni 20 tuntia aikaa ja harjoitusta alla oli samana vuonna juostu maraton. Startissa olin ainoa jolla ei ollut otsalamppua, en ollut edes tajunnut että juostaan pimeällä. Uskallan myöntää että olen moneen kisaan lähtenyt huolimattomana ilman että otin asiasta selvää mikä edessä odotti. Reitillä oli myös käärmeitä ja jokainen sitoutui ottamaan vastuun mahdollisesta käärmeen puremasta itse, järjestäjän homma oli varoittaa niistä. Tultuaan maaliin, tiesin että enää mikään matka ei ollut minulle esteenä lähteä kokeilemaan rajojani.

Kolmas taaksepäin hyppyni sijottuu vuoteen 2015 North Pole Marathonista Karhunkierrokselle.
Tänä vuonna olin tehnyt Juoksuhaaste365-nimisen haasteen, jonka tarkoitus oli juosta 1 km verran päivässä, 365 peräkkäisenä päivänä. Haaste alkoi huhtikuussa synttäripäivänä ja siitä muutaman päivän päästä, huhtikuun 11.päivä juoksin muiden kanssa Pohjoisnavalla maratonin. Haasteen tarkoitus oli osoittaaa että 1 km juoksuun tarvitaan niin pieni aika että siihen kykenee missä vain ja milloin vain.
Pohjoisnavan keli oli todella raju ja kova tuuli laski lämpötilaa -41° pakkaseen, paleltumisvaara oli isompi kuin ennen ja maratonin päätteeksi saavuin maaliin kun kehoni lämpö oli laskenut 34°:een. Aikaa tuohon minulta oli kulutun 7 tuntia 39 minuttiia. Neljä kymmenestä naisesta keskeyttivät puolimaratonin kohdalla.
Paljoa en maaliintulosta muista, juoksin huoltotelttaan jossa minut otettiin heti hoitoon: ylimääräiset vaatteet otettiin pois, kurkusta alas meni teetä ja viskiä, minkä jälkeen lääkäri kantoi minut omaan telttaan jossa nukuin muiden valvottujen silmien alla.
Tämä kokemus oli minulle todella extreme ja muistoksi siitä kehittyi yskä joka kesti 6kk. Tai ainakin niin oletan että se oli tuliainen tältä reissulta,toinenkin naisjuoksija sai samanlaisen ystäkohtalon, tosin harmiksi pidemmäksi aikaa kun puoli vuotta.
Pohjoisnavan maratonista meni 34 päivää kun löysin itseni lääkärin kiellosta huolimatta juoksemassa Kiinan muurilla seuraavaa maratonia. Kisojen välissä oli reipas 30 päivää aikaa, muutama tuhat kilometriä matkaa sekä noin 60 astetta lämpötilaeroja. Sehän minua tässä kombossa kiinnostikin. Otin ison riskin lähdettyäni juoksemaan tuossa kunnossa, mutta palattuani Suomeen yskä paheni niin rankaksi, että jouduin keskeyttämään juoksuhaasteeni 6 päiväksi. Köhiminen yltyi sen verran pahaksi etten voinut ottaa edes 20 metrin verran juoksuaskelia, työkeikatkin oli vaikeata hoitaa.
Tuolloin ilmoitin Karhunkierroksen ultramatkan järjestäjälle että valitettavasti minun osallistuminen pitää siirtää vuodella 2016, koska olisin ajanut paikalle, startannut kisan ja lopettanut 100 metrin päähän.. Silloin harmitti vietävästi että elämäni pisin matka siirtyi vuodella, mutta aloin kuuntelemaan kehoani tässä vaiheessa enemmän.

20160927_073915

Neljäs taaksepäin hyppy tapahtuu niinkin lähelle kuin Talinna, Viro ,vuosi 2016 ,vk 38, perjantai 25. päivä.
Lähdin Tallinnaan asioille kolmeksi päiväksi perjantaista sunnuntaihin. Mukaan nappasin juoksuvermeet, ajattelin että ehdin pari lenkkiä heittää ja samalla testata itselleni uusia kenkiä, Hoka One One:ja. Tallinnassa sitten tein virheen. Juoksin lauantaina 7 km ja sunnuntaina 8 km. Tuon sunnuntain lenkin aikana mulle tuli todella hikinen olo ja lenkin jälkeen pääsin jäätymään. Olo heikkeni iltaa kohden nopeasti ja tajusin tulleeni kipeäksi. Jopa kaupassa käynti oli väsyttävä ja loppuillan makasin voimattomana katsomassa komediaa peiton alla ja hörppien teetä. Herättyäni maanantaiaamuna aloin syömään ja juomaan kaikkea mahdollista jotta olo alkaisi paranemaan. Olen vuosien aikana oppinut että paranen huomattavasti nopeammin kun flunssan aikana syön ja juon väkisin enemmän kuin pitäisi. Annan keholle polttoainetta pöpöjä vastaan. Samoin tein tälläkin kertaa.

Tiistaiaamuna matkasin Helsinkiin täynnä energiaa!
Keskiviikkoon mennessä mulla ei ollut enää mitään oireita. Olin loistokunnossa ja aloin fiilistelemään Kolin juoksua.

20160927_0927212

Perjantaina 30. syyskuuta klo5.30 herätyskello soi.
Olen Helsingissä, kotona.
Nousen ylös sängystä klo 6, laitan pupuille ruokaa ja juon vitamiinit.

20160929_1945522

20160930_0703272

20160930_0712182

Pakkaan laukkuun viimeiset kamat, varmistan että kaikki on niinkuin pitää ja starttaan klo 10:30 kohti Kolia. Energiaa itse ultraan lähtee mahtavan paljon, puutetta syömisestä ei ole. Popsin matkalla soijamakkaroita joista osa lähtee juoksuun mukaan. Popsin banaania, juon teetä, juon vettä, syön keksejä, syön karkkeja, ranskalaisia, soijatikkuja ja kaikkea muuta jota olen tottunut syömään ennen kisoja.

20160930_1051502

Matka sujuu mielettömän hyvällä fiiliksellä. Musaa kuuntelen täysillä, turhia en himmaile ja pysähdyn kahdesti hakemaan vähän naposteltavaa. En malta olla perillä, vaikka matkalle iskenyt sade himmailikin vauhtia. Katselin maisemia ja pidin silmät auki myös hirvien varalta: niitä en halunnut kuskata konepellillä.

20160930_1620212

Perillä Kolilla olen klo 16.30. Viimeiset kilometrit ajoin hiekkatietä pitkin jolla pysähdyin pari kertaa ottamaan valokuviakin ja ihastelin ihanaa syksyistä maisemaa. Mulla oli todella hyvä fiilis, oikeastaan jopa oudolla tavalla elinvoimainen jos näin asian voisi ilmaista.

20160930_1703392

Majotuin samaan huoneesee Juhan ja Miikan kanssa. Miika juoksee 131km ja Juha juoksee seuraavana aamuna starttaavan 43km.
Höpöteltyäni jätkien kanssa, nukahdan tunniksi klo18.30 aikaan, sillä välin kun he menivät tankkaamaan ravintolaan muiden juoksijoiden seuraan.
Starttiin on vajaa 3,5 tuntia aikaa.
Herättyäni aloin kasaamaan dropbägiä, eli sitä kamamäärää jonka voi jättää huoltoon juoksun puoleenväliin. Kassiin meni kahdet vaihtokengät, housut, paita, ruokaa, energiapatukoita sekä vara-akut otsalamppuun ja puhelimeen, mikäli ne pääsisivät loppumaan tuohon mennessä.

Miika lähti ennen mua starttipaikalle lämmittelemään. Itse menin kuumaan suihkuun hetkeksi, minkä jälkeen vedin vermeet päälle ja valmistauduin koitokseen, joka olisi yhtä samaa soppaa kun tähänkin asti Suomessa juostut ultrat, vain sillä erolla, että tämä juostiin pimeällä jolloin ainakin minä joutuisin entistä enemmän keskittämään energiaa siihen mihin jalkani laitan.

20160930_213722

Kun kaikki oli kasassa ja kello näytti sopivasti 15 minuuttia ennen starttia, lähdettiin Juhan kanssa lähtöön. Pikaseen kävin vessassa, se on näissä ultroissa sellainen asia että vaikka vessaan ei ole asiaa siellä kannattaa käydä, koska sitten kisan aikana ei vastaan tule posliinista kaveria tooooosi pitkään aikaan. 😀 Vessassa tottakai tulee otettua myös pakollinen selfie somea varten, saan ihan huikeen energian siitä miten jengi alkaa tsemppaa mua ja muita somen kautta!

kuvankaappaus-2016-10-5-kello-17-19-42

Klo21:52
Saavuimme lähtöpaikalle kun korviin kajahti että lähtöön on 8 minuuttia aikaa. Herranjestas mua alkoi jännittämään. Ihan hulluna! Kaikki loistavasti: energiaa oli varastossa huikean paljon, oli mm soijamakkaroita repussa ja ekan kerran otin mukaan myös Marianne-karkkeja, koska tiesin että jossain vaiheessa tulee se piste kun pitää saada jotain makeaa, mutta patukat ja kuivahedelmät tulevat tökkimään, jolloin karkeista on apua. Olin nukkunut illalla tunnin, joten väsymyskään ei painanut ollenkaan. Nestetilannekin oli hyvä, olin jo aamusta asti juonut vettä, teetä ja mehuja ja saanut imeytymään itseeni tarvittavan määrän ja repussa oli mukana litra urheilujuomaa sekä 2 litraa vettä. Otsalamppu oli laadukas sekä siihen oli mukana vielä kaksi ladattua akkua. Kaikki varusteet oli kasassa; vaikka lunta tulisi taivaalta tiesin että mulla on kaikki hyvin. Enempää en tähän juoksuun voinut olla valmis!

Klo 21:56
Muutama minuutti ennen kisan alkua Laura Järvinen ja Laura Lakio tulivat halaamaan ja toivottivat onnea. Lakio kysyi haluanko lyöttäytyä heidän seuraan alkuun ja sehän passas mulle tosi hyvin. Tuolla ei paljoa kannata muutenkaan yksin mennä, pimeällä seura kelpaa ja varsinkin hyvä naisseura, kun se tässä kisassa oli muutenkin harvinaista herkkua: radalle lähti vain 5 naista!

© Miikka-Pekka Rautiainen
© Miikka-Pekka Rautiainen

Klo22.00
Startti kajahti ja rannemittari meni päälle jokaisella kenellä sellainen oli. Lähdimme liikkeelle ja yllätyin kuinka hyvin maaston erottikin otasalmpun valossa.  Toisaalta, tällä hetkellä mun ympärillä oli todella monta muutakin valonlähdettä kun omaa otsaa koristava lamppu. Aloin juoksemaan Laurojen seurassa, mutta en pitkään pysynyt heidän kanssa kun tajusin että mun on pakko kirmasta. Irrottauduttuani heistä tiesin että me tullaan vielä näkemään pian, mun oli vaanpakko saada ylimääräinen energia pois jaloista.

20160930_2205262

Niinpä heti ekan alamäen tultua eteen annoin mennä. Fiilis oli mahtava, juoksu tuntui hyvältä, onnistuin välttelemään kaikki kivet ja juuret ja kirmasu loppui kun eteeni tuli Saara Päätalon selkä. Ajattelin että tän misun ohi ei missään nimessä kannattanut mennä. 😀 Oikeastaan, jos olisi Saaran ohittanut se olisi ollut minulle noloa, koska hän taittoi vauhdinjaon hyvin. Se olis vähän sama kun ajais Ladalla Porschen ohi ja hetken päässä tienposkessa pyytäisi vetoapua. 😉

20160930_2205333

Noin viitisen kilometriä juostuani aloin huomaamaan kuinka mun hengitys vaikeutui. Katsoin sykkeitä enkä ymmärtänyt mistä oli kyse, mittari näytti että syke oli 142, mikä on minulla alhainen lukema. Jatkoin matkaa ja seura vaihtui jatkuvasti. Jotkut meni ohi, joidenkin selät tuli vastaan.

Polku alkoi kapenemaan sellaiseksi että paljoa ei päässyt muiden ohi noin vain. Alkoi tulemaan nousuja joissa liukastuminen oli helppoa ja yhden kerran tarrasinkin maasta törröttävästä juuresta päästäkseni ylös helpommin. Eräässä loivassa pienessä alamäessä oikea jalkaperäni lipsahti kahden juuren väliin, kaikki tapahtui niin nopeasti, onneksi tajusin tilanteen murto-osa sekunnissa ja siinä vaiheessa kun jalan piti nousta jo seuraavaan askeleeseen riuhtasin sen kovemmin jolloin vältyin kaatumiselta.
Kaivoin housujeni sivutaskusta puhelimen ja otin videopätkän. Se näytti huonolaatuselta kunnes tajusin ettei mulla ollut salama päällä. Muutama kerta puhelimen ja polun välistä tsekkailua ja salaman kanssa videon ottamista. Kyllä, kuten tässäkin kisassa, mulla aina löytyy tapa ja hetki räplätä puhelimesta sekä somea että ottaa videoita tai kuvia. Ajattelin myös että ehdottomasti ottaisin videopätkän jotta meidän seuraajat osaisivat hahmottaa millaisessa pimeydessä ja maastossa mentiin.

#nighttrailrun #nightrun #ultra #ultrarunning #hardrun #noeasyway

A video posted by Marianna Melanie Zaikova (@marianna_zaikova) on

Jossain vaiheessa mittariin tuli 10 kilometriä täyteen ja ensiksi ajattelin laittaa siitä someen kuvan, kuten olen tehnyt aikaisemmillakin juoksuilla, mutta sitten päätin keskittyä juoksuun (mulla oli hyvä seura siinä edessä, kuten ylävideossa näkyy että mun edessä juoksee pari muuta) ja laittaa kuvaa vaikka siitä kohtaa mistä jää enää 100km mentäväksi. Eteenpäin etenin välillä jonkun kanssa ja sitten kun mun vauhti alkoi hiipumaan niin etenin yksin.

20160930_2226062

Aloin huomaamaan että mun olo ei ollut enää edes ihan ok. Jalat menivät ongelmitta, kertaakaa missään vaiheessa lihakset eivät menneet maitohapoille,  energiaa piisas, mutta oli veltto olo. Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia, kuten ei ollut aikasemmillakaan juoksuilla. Väsytti, mutta ei siten että olisin ollut univajeinen vaan siten miten on nuutunut olo esim flunssan ja nousevan lämmön aikana. Aloin kauhulla miettimään että en kai kantanut vieläkin flunssaa mukana.

20160930_2238582

Noin 12-13 kohdalla mulla tapahtui eka eksyminen. Reitillä oli satunnaisesti tienylityksiä jolloin polulta poistuimme tielle ja siitä hetken päästä takaisin polulle. Jälleen sellainen oli edessä ja nuolen osoittamaa suuntaan jatkoin tajuamatta että menin polun ohi. Näin kun edessäoleva valo vilahti ja perässäni tuli seuraavia juoksijoita ja jatkoin matkaa kunnes tajusin etten nähnyt enää edessä ollenkaan valoja, vilkasin taakse, ei edelleenkään valoja. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ja vilkastuani toisen kerran pysähdyin ja kirosin. Kyllä, menin väärään suuntaan. Käännyin ja jatkoin hiekkatietä takaisin ylös. Löysin polun jolta poistuin ja katsoin hetken kunnes havaitsit että polku johon piti jatkaa oli suht suoraa edessä. Merkinnän olisi voinut laittaa hieman enemmän ulospäin polun puolelle. Juoksin reitille ja kirosin itseni siitä että en huomannut tätä ekalla kerralla. Edessä odotti pienen pieni nousu. Tuon aikana juoksin jälleen ilman hanskoja ja huomasin että etusormessani oli repeytynyt kynsinauha jonka typeryyksissäni päätin repästä pois häiritsemästä. Se oli virhe, nimittäin siitä alkoi tulemaan verta oikein kunnolla ja mulla ei ollut yhen yhtäkään paperia mukana! Tämäkin vielä: eka ultra johon olin unohtanut ottaa nenäliinapaketin vaikka niitä on kotona suurinpiirtein 30 kpl kaikilta aikasemmilta juoksuilta kun joka kerta olen ostanut paketillisen kaupasta. Verenvuoto ei tyrehtynyt millään ja verta kirjaimellisesti valui sormea pitkin. Samaan aikaan mun otsalampustakin alkoi vilkkumaan punainen valo, merkkinä siitä että paristo alkaa hyytymään.. Hieman huvitti omat mogailut ja jatkoin kävelyä ylöspäin. Hetken päästä kuulin puhetta ja näin takana valoja, päätin pysähtyä odottamaan. Kohdalle saapuivat Laura Lakio ja Laura Järvinen sekä heidän seurassaan juossut Jukka. Sain nessun sormen ympärille ja vaihdoin samalla seuraavan pariston lamppuun ja jatkoimme matkaa yhdessä. Lampun akkua pidin nyt himmeämmällä, koska edellinen kesti minuutteja yli 2 tuntia ja tätä menoa mun mukana oleva valo ei tulisi riittämään aamulle asti, mikä oli mulle järkyttävä tieto sen tajuttuani.

Etenimme yhdessä seuraavalle huoltopisteelle joka oli Rykiniemessä heti sen jälkeen kun piti juosta joen yli. Tämäkin tilanne oli hassu, nimittäin olin etukäteen päättänyt että kun saavun joelle, otan ihan varmana kengät ja sukat veks ja jatkan joen yli paljain jaloin, mutta kun saavuin joelle niin olin että ihan hiton sama, tässä on jo muutenkin niin paskanen et antaa mennä vaan. Hyppäsin kylmään veteen, joka oli mulle melkein polveen asti ja harpoin yli. Huoltopisteellä oli ensiapu sekä vettä järjestäjän puolelta. Lisäsin nestettä reppuun ja jatkoin Laurojen perässä.

Olo alkoi huonontumaan entisestään. Sen lisäksi että jatkuva ailahtelu lämpimän ja kylmän välillä tapahtui, huomasin kuinka en pystynyt enää tasaisesti hengittämään. Normaalisti pystyin puhumaan juostessa, nyt se alkoi tuntumaan raskaalta ja kun joku kysyi multa matkalla jotain niin mun vastaus oli usenmiten lyhyehkö ja katkonainen, en saanut puhuttua kunnolla lauseita. Pyrin minimoimaan minkäänlaista puhumista myös mun pahenevan kurkkukivun kanssa. Sykkeitä katsoin kokoajan eivätkä ne olleet mitenkään alyttömän korkeat. Mulla myös alkoi silmät vuotaa pahemmin, sitä en tiedä johtuiko se olosta vai pienestä viimasta, mutta ei helpottanut näkyvyytä pimeässä.

Muutaman kilometrin päästä tiemme erkanivat Järvisen kanssa kun hän tuntui menevän nopeammin ja minä sinnittelin Lakion perässä, kunnes tajusin etten pystynyt enää helpoilla suorillakaan kirimään juoksuun vaan mun meno muuttui kävelyksi. Kuvioon alkoi tulemaan pientä huippausta jolloin vedin esille mun eväspussin ja söin siitä kerralla puolet. Verensokeri lähti kohenemaan ja se helpotti hieman fiilistä. Lakion valo etääntyi minusta ja lopulta jäin yksin, vaikka takaa lähestyi jälleen seuraava valokeila.

Sitten tuli se hetki kun pysähdyin. Otin happee ja mietin. Olin pettynyt ja aloin olemaan rikki. Tajusin, että itse sitä teidostamatta lähdin radalle kipeänä. KIPEÄNÄ! Eniten mua otti päähän se, että en tunnistanut olevani kipeä; mulla oli jo keskiviikosta lähtien energinen ja hyvä olo ja huidoin hoitamassa asioita ihan kun en olisikaan ollut flunssassa. Jos olisin tajunnut kantavani jotain pöpöä, olisin laittanut järjestäjälle viestiä että yks 131km paikka vapautui. Mulla ei ollut mitään pakottavaa tarvetta vetää pitkää matkaa kipeänä ja ottaa riskiä keuhkokuumeen tai sydänlihastulehduksen muodossa.

Jatkoin kävelyä kunnes saavutin yksinäisen mieskisailijan. Hän ei enää juossut vaan tiesi keskeyttävän. Edettiin yhdessä pari kolme kilometriä ainakin, en ole varma, koska mulla meni jo tässä vaiheessa hämmingiksi se että mikä oli kilsa ja mikä oli muutama kilsa. En tuijottanut enää kelloa, koska tajusin vauhtini hidastuneen jokatapauksessa. Jossain vaiheessa meidät saavutti vielä kaksi muuta juoksijaa ja menimme hetken pienessä letkassa. Tämä mies jonka kanssa mentiin hetken kahdestaan, soitti jossain vaiheessa järjestäjälle ja varmisti paikan mistä hänet voitiin evakuoida. Edettiin nelisteen siihen pisteeseen ja muistan sen hetken kun hän jäi siihen, kuin vaikeata mun oli myöntää itelle että munkin pitää keskeyttää.  Jätettiin hänet siihen yksin odottelemaan ja jatkoimme matkaa, ja niin paskalta kun se omassa kuulostiki, mun teki mieli kysyä siltä että oletko aivan varma. Mutta todellisuudessa tämä kysymys oli kohdistettu itselleni. Jokaisen kisailijan luovutettua mun oma asema korostui tässä kun tajusin että en mä saisi tässä kunnossa oikeasti jatkaa. Mies joka taakse jäi, röhisi keuhkojensa kanssa niin kovaa että fiksu veto häneltä oli pysähtyä. Itse en ollut yhtä fiksu. Päätin jatkavani kunnes tulee seuraava ensiapupisten, päätin että mittaan lämmön, jos se on korkea, keskeytän, jos sitä ei ole, jatkan.

Jatkettiin kolmisteen, mutta mun vauhti hidastui hidastumistaan. Kurkku alkoi kuivumaan kasaan ja kipu levisi kohti keuhkoja. Ulkona oli suht viileä ja juomalla jatkuvasti nesteitä pitääkseen kurkun kosteana, aiheutin itselleni ähkyn mikä kostautui sillä että jossain kohdassa (anteeksi yksityiskohtien jakamisesta) mulle tuli tarve päästä helpottamaan rakkoani. En kuitenkaan pysähtynyt missään, oon vähän tällainen että sinnittelen aina vessaan asti ja nyt ei kuitenkaan ollut kyse siitä etteikö mikään pysynyt sisällä.

Lopulta saavuimme kolmisteen Eteläpään huoltopisteelle jossa oli roskapiste, ei muuta. Se oli merkattu jopa karttaan. Mut enhän mä jaksanut sellasia asioita tarkistaa, olin saanut tiedon että muutaman kilsan päästä on ensiapu ja se riitti mulle. Mutta ensiapu ei ollut muutaman kilsan päästä vaan kahdeksan kilsan päästä silloin eli viiden kilomterin päässä nyt. Jatkettiin edelleen kolmisteen, mutta ei mennyt kauaa kun jäin kahdesta edellä olevasta jälleen jälkeen ja olin yksin. Nappasin puhelimen ja soitin ns huoltonumeroon jossa minulle vastasi miesääni jolta tiedustelin että näkevätkö missä menen ja kuinka pitkä matka on mistä minut voidaan ottaa polulta pois. Mun olo heikkeni, ja vaikka en ollut vielä tehnyt ratkasevaa päätöstä luovuttaa kisa osaltani tähän, niskassani kuumotti jokin joka valmisti mulle kokoajan sen että kesken tämä taitaa jäädä.

Yritin ottaa satunnaisesti juoksuaskelia, mutta siitä ei tullut mitään kun hengittäminen muuttui kiivaammaksi ja kurkku kuivui sitä mukaan. Mukaan oli tullut vahvasti päänsärky, sitä en osannut arvella johtuiko se otsalampun nauhasta vai flunssasta, mutta en nauttinut siitä ollenkaan. Mun taakse oli jäänyt juuri yksi kisan keskeyttäjä ja mun ainoat juoksukaverit olivat hävinneet metsän pimeyteen. En odottanut enää takaa tulevan ketään ja jokainen mun askel painoi sisälleni kiukun joka yritti puskea läpi. Mua toden teolla kiukututti. Mun ei ollut mitään pakkoa tulla juoksemaan tänne ja nyt, oman tilanteen yliarvioimisen ja huolettomuuden takia näytti siltä että mulle tulee keskeyttäminen.

Suurinpiirtein Kivivuoren kohdalla tai hieman sen jälkeen minua odotti toinen kahdesta edellä menneistä juoksijoista. Hän sanoi että passitti kaverin juoksemaan kierroksen loppuun ja koska oma kunto ei nyt tällä kertaa kestänyt, hän päätti jäädä odottamaan minua. En tainnut hänelle ääneen ilmaista asiaa, mutta olin kuitenkin kiitollinen sisimmissäni, siellä jossain syvällä jossa kiukku ja kyyneleet taistelivat hengityksen ja sanojen kanssa kilpaa siitä kuka pääsee missä vaiheessa pinnalle. Tässä blogissa haluan sanoa hänelle kiitoksen että odotteli, seua on aina tervetullut varsinkin niinä hetkinä kun tuntuu tosi paskalta.

Yhdessä tallustelimme Kiviniemen huoltopisteelle jossa oli huoltoauto ja sisällä 5 miestä. Kysyin ensteiksteni kuumemittaria, mutta kovaksi pettymykseni ja yllätykseni ensiavulla ei sellaista ollut. MIKSI??? Sehän on ensiapupiste! Vaikka tiesin että mulla oli lämpöä reippaasti, halusin silti mitata lämmön. Aivan kuin olisin voinut sittenkin nähdä että olo oli ok, ettei mulla sittenkään ollut lämpöä eikä kuumetta ja että olisinkin voinut antaa itselleni luvan jatkaa juoksemista vaikka kurkku menisi kuinka paskaan kuntoon. Ihan kun se lämmön näkeminen mittarilta jotenkin antaisi itselleen luvan kera keskeyttää, vaikk tunsin että lömpöä oli ja se nousi. Mutta silti..

Päänsärky, korvakipu, kurkkukipu ja huimaus saivat seurakseen itkuntunteen ja vitutuksen. Mun koko olo kieli mua siitä että NYT on jätettävä kesken, mutta silti, jokin kipinä sisällä huusi että ei saa luovuttaa.

Pyysin autoa odottamaan vielä minuutin ja soitin itse järjestäjälle suoraan. Tiedän että tällaista ei pitäisi tehdä, ketään ei koskaan kohdella eri tavalla, mutta jotenkin mä vaan halusin silti kysyä että oliko ensimmäisen kierroksen aikaraja ehdoton. Ja niin mä kysyinkin. Ja niin Heikki vastasi kuten odottaa osasi aasikin, että kyllä, ensimmäisen kuten myös toisen kierroksen aikaraja oli ehdoton. Siihen loppui mun yrittäminen. Nielin pettymyksen olon. Olin mogannut. Olin lähtenyt kisaan kipeänä ja nyt heikon olon takia minulla ei ollut mitään mahista juosta kierroksen loppuun aikarajoissa. Kävellen olisin päässyt vaikka koko 131km, mutta en juosten. Enkä varsinkaan ensimmäisen kierroksen aikarajaan.

Nousin autoon kyyneliä pidätellen.

Keskeytin.

Mä jumalauta keskeytin.

Auto lähti liikkeelle. Auto jonka sisällä istui kuusi kisan keskeyttänyttä miestä ja yksi nainen. Muiden fiiliksiä en tiennyt, en uskaltanut edes heittää mitään läppää peläten että jos avaan suun purskahdan itkuun. Istuin hiljaa ikkunasta ulos katsoen ja pidättelin kyyneleitä. Kirjotin pari tekstiviestiä joissa lukin vain: keskeytin.  Tätä kirjoittaessa en pidättele kyyneleitä, kuten en pidätellyt niitä hotellihuoneessakaan myöhemmin.

Se pettymyksen olo minkä koin, oli todella ahistava. Olin pettänyt itseni, en ollut osannut lukea kehoni tuntomerkkejä, lähdin kisaan kipeänä mikä on takuuvarma tapa joutua keskeyttämään. Olin lähtenyt kisaan keskeyttämään, mikä ei ollut koskaan mun tavoite eikä tapa. Yritin aina päästä aikarajoissa loppuun asti, mutta nyt en kyennyt siihen.

Auton edetessä metri metriltä mun päässä humisi ajatus pyytää päästä takaisin, juosta keskeyttäneelle pisteelle ja kävellä sieltä kierros loppuun todennäkösesti itkien matkalla yksin. Koin todella pahaa mieltä. En jäänyt kyydistä vaan uskollisesti istuin kunnes auto tuli maalialueelle ja valuimme pois. Olin sisältäni ihan hajonnut nainen kun kävelin kisatoimistoon hakemaan mun dropbägin. Juuri sen bägin joka odotti mua 65 km kohdalla jotta vaihtaisin kengät, lataisin akut, lisäsin eväitä ja jatkaisin matkaa toiselle kierrokselle. Sillä hetkellä millään ei ollut väliä, ei olis haitannut vaikka mun varusteet olisi pöllitty, ei olisi mitään väliä vaikka mun eväät olisi syöty. Olin yhtä tunnesirpaletta sisällä, se ei vain näkynyt ulospäin. Ympärillä pyöri heitä jotka lähtisivät ihan kohta juoksemaan 43 km tai 87km, en ollut varma. Heidän innostus mursi mut entistä enemmän ja tunsin vain pakottavaa tarvetta päästä äkkiä hotellihuoneeseen, pois heidän tieltä joilla oli vielä matka edessä ja mahdollisuus onnistua, meidän joidenkin epäonnistuttua.

Juha tuli mua vastaan. Mentiin huoneeseen jossa hän alkoi pakkaamaan vermeitä omalle 43 matkalle. En ollut kovin puheliaalla tuulella ja painuin pian suihkuun pesten siellä mutaset juoksukengät ja takkuset hiukset. Yritin kuuman veden avulla huuhtoa ajatukset pois päästä. Yritin antaa itelle anteeksi ja sanoa että tein aivan oikein. Se oli todella raskasta. En pystyny siihen. Olin epäonnistunut ja se tuntui vitun paskalle.

Noin kello 8 aamua nukahdin ja heräsin klo 10.20 jolloin Juha oli jo radalla suorittamassa omaa urakkaa. Nousin ylös ja kiersin peilin katsomatta sinne. Tunsin sisälläni jäätävää vitutusta. Mun ei kuuluis olla nyt huoneessa suihkunraikkaana, mun kuuluis olla kylmissään metsässä tallomassa liukkaita ja mutaisia polkuja, liukastella kivillä ja raapia polvet ruhjeille. Mutta olin ehjänä hotellihuoneessa.

Avasin mun eväskassin ja aloin napsimaan ruokaa mikä oli kisoja varten. Nälkä oli jäätävä vaikka olin kisassa kuluttanut vain pari tuhatta kaloria. Ehkä yritin samalla syödä näläntunteen kanssa vitutuksen.

Napautin Facebookin auki ja selasin kommentteja. Oli mieletöntä nähä kuinka moni mua kannusti ja yritti helpottaa mun fiilistä siitä että keskeytin. En ollut ihan täysin yksin tunteeni kanssa.

20161001_1643232

Kun äiti puhelimessa kysyi mitä tapahtui, repesin itkuun. En pystynyt pidättelemään kyyneliä. Ei, minulla ei ollut nyrjätänyt nilkka tai hajonnut polvi, mulla ei ollut katkennut henkinen selkäranka tai loppuneet energia kehosta. Mulla oli flunssa. FLUNSSA! Kelatkaa, mun kisa loppui siihen että olin kipeä. Ja sehän tässä pännikin eniten, että en ollut tunnistanut mun oloa. En tuntenutkaan mun kroppaa niin hyvin..

20161001_1557432

Muutaman puhelun ja itkujen jälkeen ajattelin olla skarppi tyttö ja laittaa itteni kasaan. Ulkona oli ihmisiä ja aika lähestyi sitä että pian maaliin saapuisi Juha. Pakkailin kamoja rauhassa ja vein osan tavaroista etukäteen autooni.

20161001_1555582

Noin kello 15.55 Juha oli jo saapunut maaliin. Missasin hänen tulon vain muutamalla minuutilla kun en ajoittanut vastaantulemista tarpeeksi hyvin. Juha näytti siltä ettei kisaa olisi juossutkaan vaikka hikinen mies olikin. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen kävimme muiden juoksijoiden seassa syömässä ruokaa. Nautin tosi paljon maukkaasta tofukeitosta ja salaatista sekä Juhan seurasta, se piristi, vaikka mulla oli samaan aikaan sellainen olo etten kuulunut joukkoon.

Olin päättänyt että odotan Miikan maaliintuloa ja sen jälkeen ajan Kolilta pois. Olin sen verran mieli maassa ja kipeä etten halunnut jäädä iloisten joukkoon.

20161001_1856012

Miika saapui maaliin toisena miehenä joka pääsi 131 km läpi! Otin videon hänen maaliintulosta ja kuvan, minkä jälkeen aika pian starttasin auton poispäin. Laitoin musan autossa tosi kovalle ja ajoin pieniä teitä kohti Keski-Suomea. Matkalla nostin tieltä lämpimän valkoisen rusakon ruhon jonka joku oli juuri kolauttanut. Tuli vähän hassu olo, rusakon tienylitys kuvasti tosi hyvin mun kisaa..
En ollut vielä menossa kotiin, vaan paikkaan jossa sain yksin ajatuksieni kanssa levätä rauhassa.

Seuraavat kaksi yötä menikin pitkissä unissa, päivisin yritin syödä ja juoda minkä mahtui ja samalla naputella blogia joka keskeytyi usein sillä että menin nukkumaan, koska veto oli poissa vaikka mitään en tehnyt.

20161004_1050232

Tätä lausetta kirjoittaessa olen itkuja itkenyt ja olen jo maksanut tulevan vuoden 2017 ultramatkoja ja maratoneja. Olin bongannut kaupasta osuvan magneetin joka sopi mun mielestä tähän tilanteeseen. Pystyn jotenkuten sulattamaan oman virheeni ja opin siitä nyt sitten sen, että flunssaviikolla ei enää mennä kisaamaan vaikka kuinka hyvältä tuntuisi kisapäivänä. Huomaatteko kuinka nätisti kisalappuun raapustin DNF-kirjaimet? Ettei vaa iteltä koskaan pääse unohtuman..

20161003_1457482

Ylhäällä olevasta mittarin kartasta sekä kisakartasta huomaa tuon poikkeaman, eli kohdan missä menin harhaan. Onneksi puhutaan vain muutamasta sadasta metristä.

20161002_1713352

Olen kirjoitellut ihmisten kanssa paljon ja pakko myöntää, että minua ei lohduta yhtään olisiko kisassa joutuneet keskeyttämään kaikki, vai olisinko ollut ainoa joka keskeytti. En kisaa muita vastaan enkä muiden vuoksi, kisaan vain itseäni varten.

Yksi erittäin vahva syy miksi päätin keskeyttää kun tajusin olevani flunssassa, on minun lukijat.

Olen kesällä tehnyt lukuisat festarikeikat joissa ikärajana oli 18v ja olin yllättynyt kuinka nuoret olivat tulleet kertomaan minulle palautetta mun blogista ja siitä että he seuraavat minua.

Ollessani radalla, noin 1o km ennen luovuttamista aloin ajattelemaan tätä asiaa. Olen lukenut urheiljoista joiden urheilu loppui sydänlihastulehdukseen tai kuinka keuhkokuume oli vienyt pitkän ajan treeneistä. Olen itsekin kipeänä urheillut ja siksi tuolla ylempänä toin esille ne kerrat kun en kuunnellut lääkäriä tai kehoani ja sitten sen kerran kun kuuntelin.

Nuo viimeiset 10km olivat minulle raskaat myös siksi että taistelin omaa itsepäisyyttä ja typeryyttä vastaan. Osittain halusin jatkaa paskassa kunnossa niin pitkälle ja niin täysin kun pystyin, ollessani taas esimerkki siitä että tahto vie pitkälle. Samalla tiedostin millainen kaksjakoinen esimerkki olisin ollut: urheilisin kipeänä antaen esimerkin siitä että se on aivan täysin ok. Se ei todellakaan ole ok!

Jos olisin päässyt maaliin aikarajoissa, en olisi kenellekään maininnut mun flunssasta, tietäisin että saisin siitä hirveät torut. Jos olisin tehnyt tuon ja ollut kisan jälkeen sata kertaa kipeämpi, olisin ollut vain pää kiinni ja mahdollisesti mennyt huonoon kuntoon ja ollut siitäkin hissukseen niin pitkään kun pystyisin ja sitten myöhemmin myöntänyt tehneeni väärin. Jos taas olisin suorittautunut maaliin ja en olisikaan mennyt huonoon kuntoon, olisin antanut esimerkin että puolikuntoisena on ok vetää rankkoja treenejä. Ihmisen ego on jännä asia, tärkein on kuitenkin tiedostaa mitä tekee, ymmärtää ja oppia kokemuksista.

Tätä lausetta kirjoitellessa eletään torstaipäivää ja edelleen mua kiukututaa sisällä. Kai meissä jokaisessa on pieni lapsi joka ei aikuistu koskaan. Minussa ainakin on. Otan asiat todella herkästi ja omat virheeni tosi rankasta. Ajan kanssa pääsen niistä yli enkä ala peittelemään mitään mistä on hyvä puhua ääneen.

Kiitos sinulle lukijani, että olet samalla mun tukija. <3

Kiitos järjestäjälle haastavasta reitistä. Niin paljon kiviä ja mutaa jotka jäävät lehtien alle, että jo pelkkä mastoon tuijottaminen saa sykkeen ylös! Harmikseni en nähnyt koko reittiä.

Kiitos Juhalle ja Miikalle kun hengasivat mun kanssa kisan ulkopuolella, on ollut kiva tutustua teihin juoksuharrastuksen parissa!

Kiitos Lauralle ja Lauralle, olitte mun ensiapu eksymisen jälkeen ja henkistä piristystä sain teidän seurasta.

Kiitokset jokaiselle muulle juoksijalle joka jakoi kanssani hetkiä tuolla mutaisella, märällä, liukkaalla, viileällä ja pimeällä polulla.

Koli oli, tuli ja meni.

Seuraavan kerran sitten toivotaan että vuonna 2018 pääsen kisaamaan sinne uudestaan.

20161001_1745522

facebooktwittergoogle_plusmail

4 kommenttia “Vaarojen ultramatka, mitä kävi?

  • 6.10.2016 klo 18:03
    Kestolinkki

    Ei tainnut yksikään viidestä naisesta tuota 131km matkaa maaliin asti tänävuonna. Rankkoja juttuja moisista saa kokea. Mittakaavassa rankimman mukaan omien suorituskykyjen rajojen löytyminen sairastuessa fiilikset ovat mitä ovat, kuten täällä kirjoitit. Niin moni asia vaikuttaa kaikkeen ihan joka päivä… tsemppiä kuitenkin jatkoon olit sitten ultraa juoksemassa tai karkkia syömässä 😉 understand&love <3

    Reply
  • 8.10.2016 klo 08:37
    Kestolinkki

    Vau. Respect. Karu ja rehellinen postaus. Itkin kanssasi.

    Reply
    • Marianna Zaikova
      8.10.2016 klo 12:23
      Kestolinkki

      Kiitos kommentistasi ja siitä että luit tekstin ja tunsit mukana sen minkä itsekin tunsin.

      Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *