Volcano Marathon ja taistelua eteenpäin.

Menin nukkumaan edellisenä yönä klo23 vaikka herätys olisi jo klo 4.30 seuraavana aamuna, mutta halusin ehdottomasti päivittää edellisen blogin ennen juoksua ja kuvien siirtäminen puhelimesta koneelle ja sieltä blogiin, vei tuhottoman paljon aikaa, koska nettiyhteydet eivät täällä pelaa kunnolla.

Heräsin ensimmäisen kerran yöllä klo1.50, mutta en osannut päättää että kannattaako mun nousta vai jatkaa unta, joten pyörittyäni sängyssä vielä 20 minuuttia, onnekseni nukahdin uudestaan.

Aamulla kellon soidessa 4.30 oli noustava samantien. Käytin tilanteen hyväksi että olin ensimmäinen meistä kolmesta joka nousi, joten kipitin äkkiä suihkuun minkä jälkeen aloin vuoronperään sekä pukeutumaan että latamaan loppukuvia blogiin jotta saan päivitettyä kuvapostauksen ennenkuin auto tulisi hakemaan meidän klo6.

20151113_021028_HDR

Aamiaista en syönyt, niinkuin yleensä tapoihin ei kuulu ennen maratonia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, mutta join vitamiinit sekä heitin suuhun vähän suolaa ja aminoita. Matkan aikana otin pari huikkaa urheilujuomaa, jotta keho alkaisi tottumaan siihen että mitä kohta juodaan.

20151113_022243_HDR

Lähdimme sysipimeällä, mutta pikkuhiljaa alkoi valaistumaan ja 1,5 tunnin ajomatkan aikana saatiin seurata kauniita maisemia. Olin napannut mukaan iPodini joten kuuntelin musiikkia jo matkalla ja fiilistelin täysillä tulevaa juoksua.

20151113_023433_HDR~2

20151113_025203_HDR~2

20151113_030102_HDR~2

20151113_031134_HDR~2

Perille päästyämme alkoi juomarepun ja pullojen täyttäminen. Vessakin löytyi lähdöstä joten melkeinpä kaikki siellä kävivät kerran jos toisenkin.

20151113_041119_HDR~3

Mun varusteista kerron sen verran, että päätin juosta kompressiosukissa, kompressiopolvihousuissa ja jalassa minulla oli Asicsen kengät, jotka eivät ole huono vaihtoehto, mutta ensi kerralla (maaston tuntien) saatan juosta kyllä aivan eri merkin kengissä nimittäin Salomoneissa, joka on kuitenkin merkkinä erikoistunut maastojuoksuun.

20151113_043951_HDR~2

Selässä minulla oli Salomonin S-lab Adv Skin3 12 set. Syy miksi laitan nämä tiedot tänne on yksinkertaisesti se, että olen niin rakastunut tähän juoksuliiviin, että on tosi vaikeata nähdä että olisin vaihtamassa tämän pois ja jos joku miettii tätäkin juoksua, niin blogini lukiessa saattaa helpottaa varusteiden etsimistä. Yleensä en pahemmin varusteistani kirjoittele blogissani, mutta nyt halusin jakaa tiedot, koska kerron tästä juoskusta muutenkin aika tarkasti.

20151113_042250_HDR~2

Tätä maastoa varten ei tarvitse piikkejä juoksukenkien pohjassa, vaan tasapohjaiset käy, joten olen jo löytänyt, että ensi kerralla tulen tarvitsemaan Salomon S-lab sense ultra- tyyliset kengät, jotka ovat kevyeemmät ja kapeammat kuin mitä minun jalassa olleet Asicset, joten jalka saa paremman tuen. Huomasin monen juoksijan käyttävän todella paksupohjaisia kenkiä (goolettakaa vaikkapa sellaista kuten Hoka One One) enkä vieläkään ymmärrä että miksi ihmeessä, nimittäin tämänkaltaisessa maastossa luulisi haluavan mahdollisimman ohuen pohjan jotta säilyy tatsi maastoon.. Hokat tuntui olevan todella monella jalassa..

©Volcano Marathon 2015
©Volcano Marathon 2015

 

20151113_043247_HDR~2

Kuvausten jälkeen otimme videoita ja kuuntelimme järjestäjän ohjeita. Kaikki tavarat olivat jätetty lähtöpisteeseen siten että ne vietäisiin huoltopisteille jotka oli merkattanu etukäteen laukkujen kohdalle. Tämän jälkeen kaikki valuivat lähtöviivalle jännittyneina odottamaan lähtölaukausta. Menin itse mahdollisimman eteen, koska tiesin että tulen seuraamaan ensimmäiset mahdollisimman monet kymmenet metrit kärkijuoksijoita juuripa siitä syystä, että saisin itsestäni ulos kilpailuhenkisyyden joka veisi minut nopeammin eteenpäin. Mikäli jäisin perälle tallustelemaan, tulisin maaliin todennäköisesti 8-9 tunnin aikana. Se ei ollut tavoitteeni, vaan minulla oli tavoite päästä alle 6 tunnin ja 5 naisten joukossa.

©Volcano Marathon 2015
©Volcano Marathon 2015

Lähtölaukauksen kuultua, jokainen napsautti sykemittari kellon ja antoi reisilihasten mennä vauhdilla. Startti oli alamäkeen, mikä teki vauhdinjaosta entistä vaikeamman, koska keho vei menemään, mutta huomasin että kärki himmaili ja minäkin himmailin perässä, vaikka oltiinkin heti ensimmäiset juoksijat jotka irtaantuivat muista.

©Volcano Marathon 2015
©Volcano Marathon 2015

Kuvassa yllä kolme ensimmäistä juoksijaa ovat Tim, Douglas ja minä. Tim teki spurtin vain siksi, että meidän ollessa World Marathon Challengessä koomikkojuoksijamme Ted Jackson juoksi aina alkuun spurtin voidakseen sanoa johtaneensa maratonit alussa. Todella hupaisa kaveri, huumoria Tedillä piisas sata kertaa minkä meidän suomalainen Sami Hedberg heittelee ilmaan.

©Volcano Marathon 2015
©Volcano Marathon 2015

Johdin naisissa ensimmäiset kymmenen kilometriä. Fiilis oli yllättävän mahtava ja korvissa pauhasi musiikki. Fyysinen huono olo vatsapohjalta tosin voimistui. Minulle oli aikasemmin kerrottu että korkeuserot oireilee ihmisillä kahdella tavalla, päänsärkynä ja oksettavana olona. Minulla ei ollut päänsärkyä, mutta oksettava olo alkoi jo aamulla meidän ajaessa 1,5 tuntia kohti lähtöpaikkaa 4500 metrin korkeuteen. En jotenkin ajatellut että se oli johtunut korkeuserosta, vaan lähinnäkin ajattelin että se oli sitä, kun tyhjään vatsaan jouduin istumaan tärisevässä autossa pölyisessä ilmastossa, mutta  niin se taisi olla, että korkeuseron oireilua tämäkin oli.

Kymmenen kilometrin kohdalla jäin sijalle kaksi, kun minut ohitti Kristina Madsen, 29-vuotias ultrajuoksija joka on juossut ennestäänkin korkeuksissa ja mm Mount Everestin maratonin sijoittuen maalissa toiseksi. Kristina sanoi että hänellä oli myös päänsärkyä, mutta kokemuksen pohjalla osasi tämän käsitellä ja edetä juoksussa.

Olin ensimmäisen kerran tavattuani kaikki juoksijat tehnyt ulkonäön perusteella päätelmän, että Krisitina ja Pia tulevat kilpailemaan keskenään sijoista, en ollut varma kumpi vie kumman sijan, mutta olin aivan varma, että tässä on ykkös- ja kakkosnaiset!

12235288_10153891961243243_652100896_o_Fotor

Minun paha olo yltyi toden teolla ja aloin tuntea hapen puutteen lisäksi myös todella oksettavaa fiilistä. Olin edennyt melkein puolimaratonin kohdalle tässä olotilassa kun minut saavutti Pia Margit, päälle 50-vuotias juoksija joka ennenkin juossut korkeuksissa ja käsittääkseni treenaa vuorissa.

Saavuimme Pian kanssa 21km teltalle jossa heitin rotsini pois ja jatkoin pitkähihaisessa. En napannut kun pienen pienen huikan cokista ja lähdin Pian perään samantien.

Aluksi epäilin, että otinko takin liian aikaisessa vaiheessa pois, mutta pian lämpimän olon tasaantuessa tiesin tehneeni oikein. Yritin pysyä Pian perässä, hänen kävellessä ja juostessa vuoronperään, mutta se oli turhaa. Pysyin perässä vajaa kilometrin kun eromme alkoi kasvamaan ja tiesin että tässä olotilassa en pääse hänen ohi.

Jouduin pysähtymään kymmenen metrin välein kumartumaan, koska luulin oksentavani. Tuolloin minut saavutti Anna Chernova, joka edusti Britanniaa. Anna oli pitkän matkaa Pian perässä, mutta jatkoi kävelyllä.

20151113_070406_HDR~2

Tässä vaiheessa matkaa kävelin Annan kanssa ja juttelimme tilanteesta. Taakse jääneitä kilometrejä oli noin 23. Käytin hyväksi myös sen, että minulla oli puhelin ulottuvissa ja aloin ottamaan kuvia maisemista. Puskasta löytyi pääkallo, jonka nostin maahan ja asettelin kuvaa varten. Otin rauhallisesti ja yritin hengittää mahdollisimman syvään. Menimme Annan kanssa samaa matkaa, kunnes minun oli pysähdyttävä kokonaan ja istuttava alas. Mietin pitkään että yritänkö oksentaa laittamalla sormet suuhun, samalla miettien että mitä muka oksentaisin kun sisälläni oli vain uhreilujuomaa ja vettä.. Tosin en osaa väkisin oksentaa enkä tiennyt, tuleeko se edes auttamaan mitään.

20151113_095449_HDR~2

Pian minut saavutti Beat Zimmerman, loistokunnossa näyttänyt oleva juoksija joka pysähtyi kysymään oliko minulla kaikki hyvin. Vastasin rehellisesti, että olo alkaa olemaan todella hutera jolloin Beat varmisti olinko nauttinut tarpeeksi suolaa? Vastasin, että mielestäni olin tankannut todella hyvin, koska ennenkin olen juossut vajaa 40 asteen helteessä maratonin, mutta en ollut varma olikohan kroppani vain reagoinut tähän väärin. Beat antoi minulle pussin, jonka sisällön käski sekoittaa veteen ja juoda alas.

Onnentoivotuksilla hän jatkoi matkaa eteenpäin ja minä laskin että olin tippunut naisissa 4.sijalle ja Anna oli minusta reippaan kilometrin päässä. Nousin maasta ja jatkoin matkaa kävellen, kunnes takaa tuli järjestäjän auto joka pysähtyi kohdalleni. Kysyivät halusinko istua autossa, mutta kieltäydyttäni, jolloin he tekivät minulle Beatin antamasta suolasta juoman ja seurasivat hetken kun jatkoin matkaa.

20151113_061448_HDR~2

Niinkuin kuvista mahtaa nähdä, keli oli erittäin kirkas ja aurinkoinen. Tilannetta ei tietenkään helpottanut se, että huiman korkeuseron lisäksi myös ilmasto erosi kotimaahani Suomeen. Olin viisi päivää aivastanut noin 50 kertaa päivässä ja niistänyt jatkuvasti verta, niinkuin myös kisan alussa. Oltiinhan juoksemassa rutikuivissa olosuhteissa, mutta en koskaan ajatellut kehoni ottavan tätä näin rankasti vaikkakin tiesin, että kuivuus on minun pahin vihollinen niin silmilleni kuin hengitysteilleni.

25.km kohdalla minut ohitti Marcelo Alves, brasilialainen juoksija joka oli myös mukana World Marathon Challengessä ja jonka tavoite oli juosta alle 8 tuntiin. Hän päivitteli oloaan ja myönsi reitin olevan paljon rankempi kuin mitä osasi odottaa. Otin hänet minun henkiseksi jänikseksi ja pidin tavoitteena pitää hänet jatkuvasti näköetäisyydellä. Marcelo on todella mukava juoksija ja hänen kanssaan olisi ollut kiva juosta, mikäli vain fysiikkani olisi tämän sallinut, nyt kuitenkin oli pysyttävä edes näköetäisyydellä.

Jatkoin matkaa kävellen ja hölkäten. Olo alkoi tasaantumaan pikkuhiljaa ja 25,5 kilometrin kohdalla minua vastaan tuli auto jossa oli myös kisan järjestäjä, Richard Donovan. Auto pysähtyi jälleen kohdallani ja minulta varmisteltin oloani johon rehellisesti ja voimesti sanoin, että tämä on rankin maratoni jonka olen koskaan juossut ja että aidosti epäilen, että joudun keskeyttämään. Richard näytti hieman huolissaan olevalta, mikä on hänelle harvinaista ja antoi ymmärtää että mikäli koen että keskeytän, hakevat he minut samantien pois radalta. Nappasin heiltä muutaman sipsin matkaan ja jatkoin mäkeä ylös pysähtyen viiden askeleen välein. Kyseessä oli todella raskas ja loiva nousu joka ei ihan mennyt itselleni jakeluun että kuinka tämä pystyi olemaan näin raskas vaikka ei siltä näyttänyt.

20151113_092423_HDR~2

20151113_093734_HDR~2

Ylläolevat kaksi kuvaa ovat 30. ja 31. kilometrin kohdista.
Ylemmässä kuvassa näkyy kurvissa teltta (se pieni valkoinen piste siis) jossa istuin 10 minuttia syöden appelsiinia ja tasottaen hengitystäni. Alemmassa kuvassa näkyy alhaalla tie jota pitkin juostiin kohti huoltopistettä ja jyrkkää nousua.

Tässä vaiheessa olin kokenut jo rytmihäiriön joka laittoi mut ajattelemaan tosissani keskeytystä, mutta koska olen kokenut tämän aikaisemminkin ja lääkärin mukaan sydänfilmin tuloksien ja urheilutaustan perusteella minulla ei ole hätää, jatkoin matkaani vallottaen 3.sijan naisissa ja jättäen taakseni 5 muuta juoksijaa, jotka jäivät huoltopisteelle jolla itsekin istuin 10 minuuttia ennen seuraavaa hurjaa nousua.

20151113_102112_HDR~2

Ylläoleva kuva on huoltopisteestä joka on 25. kilometrin kohdalla ja paikka johon ison kierroksen jälkeen tultiin toistamiseen eli tässä vaiheessa kyseessä oli noin 36. kilometri. Pyysin paikalla olevia ottamaan minusta kuvan ja heille selvitettyä että tulen Suomesta, lausahti toinen ääneen ‘perkele’-sanan. Nauroimme hetken, minkä jälkeen jatkoin matkaani.

Taakse oli tässä vaiheessa jäänyt iso lauma laamoja ja siisteimmäit maisemat korkeudesta katsottuna, tuhannet pölyssä tehdyt askeleet, mieletön usko itseensä pysyi mukana ja vilkastuani Suuntoani ja tajuttuani että saavutan pian 37 kilometrin rajan, jatkoin matkaa välillä juosten välillä kävellen.

20151113_110753_HDR~2

Marcelo oli edelleen minun jäniksenä, meidän välillä oli noin 1,5 km verran matkaa ja satunnaisesti näin hänet silloin kun reitti sen salli ja polku mutkitteli sopivasti. Maasto oli nyt vaihtunut piikkipuskissa juoksemiseksi ja olin TODELLA iloinen, että minulla oli kompressiosukat jalassa suojaamassa ihoa.

Pienen pieni polku vei sekavasti eteenpäin kohti ‘Haamukylää’. Punaisten Volcano Marathon-lippujen lisäksi pensaita koristeli pinkit nauhat, jotka yhdessä vaiheessa laittoivat minut epäröimään että olisin mennyt reitiltä pois. Paikallistettuani seuraavan lipun piilossa puskasta, repäsin sen pois ja asetin näkyvästi polulle, nimittäin tiesin että perässäni tuli myös väsyneitä juoksijoita sekä melkein täysin sokea irlantilainen Sinead Kane, joka juoksi John O’Regnin saattamana, enkä todellakaan halunnut heidän  miettivät näitä samoja asioita kun minä tässä vaiheessa. Nostin vielä muutaman lipun näkyvästi esille ja jatkoin matkaa liikuttuneena ajatuksesta että Sined teki jotain aivan mielettömän rohkeaa juosten näin rankan maratonin toisen ihmisen silmien varassa, kirjaimellisesti, nimittäin John puhui koko matkan läpi hänelle mikä on puolen metrinä päässä ja miten kannattaa jalkoja liikutella.

20151113_111903_HDR~2

Kello oli jo reippaasti yli kuusi tuntia ja olin luovuttanut jo sillä hetkellä kun vilkaisin sitä ja se oli 59:59. Tavoitteeni tulla alle 6 tunnin oli mennyt tässä, koska minulla oli maaliin edelleen hieman alle 3 kilometriä. Luulin kahden ensimmäisen naisen jo tulleen ajat sitten maaliin, joten en enää yrittänyt pienentää meidän aikaeroja ja keskityin pikakävelyyn repien sukista piikkejä ja vältellen laamojen paskakasoja. Jos olisin tiennyt että Pia tulee maaliin ajalla 6:04, olisin mahdollisesti yrittänyt vain juosta vikat kolme kilometriä, mutta jotenkin ajatuksissani oli se, että molemmat naiset olivat mahdollisesti jo 5 tunnin aikaan tulleet maaliin, joten olin henkisesti luovuttanut.

Haamukylä jonka läpi juoksimme, oli todella mielenkiintoinen paikka. Luulin että se oli vasta rakenteilla oleva kylä ja mietin, että miten ihmeessä nämä ihmiset rakensivat kylän näin huonoon paikkaan, nimittäin tämä oli laaksossa vuorten välissä jossa selvästi saattoi tulla kiviä alas minä hetkenä hyvänsä. Sain myöhemmin kuulla että kyseinen kylä oli jätetty maanjäristysten takia. Alunperin asukkaat olivat rakentaneet kylän sinne, koska laaksossa virtasi joki, joten veden varrella oli helpompi asua, mutta ensimmäisen järistyksen tuhoattua kylästä suurimman osan, olivat he muuttaneet sieltä pois ja nyt paikkaa käytettiin satunnaisesti laamojen aitauksena. Noh, niistä paskakasoista päätellen tämä stoori ainakin piti paikkansa.

20151113_112249_HDR~2_Fotor

Kylän jälkeen nousin pienen mäen ja tasanteelle aukesi surullinen näky. Hautausmaa. Erikoisinta tässä oli ollut se, että kaikki kukat oli tuoreita ja muuten niin hiekkaisessa maisemassa piristivät kummasti, vaikka itse hautausmaa ei koskaan piristä. Otin kuvaa kaueammas, en jotenkin kokenut sopivaksi mennä hautakiville asti ottamaan muistokuvia ja jatkoin matkaa.

20151113_112443_HDR~2

Eteeni tuli jälleen yksi nousu ja pysähdyin ottamaan kuvan kuoriaisesta joka tosin ei tajunnut pysyä paikalla vaan lähti kiipeämään jalkaani pitkin. Kuvan ottaminen epäonnistui ja tiputettuaan mustan monijalkaisen jatkoin epäuskoisena ylöspäin kiipeämistä jatkuvasti taakse vilkkuen. Marcelo oli tässä vaiheessa jo maalissa joten minut piti liikkeellä takana olevat juoksijat, joita en onnekseni nähnyt. Mittarini näytti että edessä oli vielä 1,5 kilomteriä matkaa ja toivoin kovasti että koko matka ei olisi ollut nousua, nimittäin keuhkoni eivät tosiaankaan saaneet tarpeeksi happea.

Mutta mitenkäs kävikään?

20151113_113003_HDR~2

Ylös päästyäni näin pitkällä kaukana maalin!

En uskonut silmiäni! Olin näin lähellä!!!

Tajusin yhtäkkiä että se hetki jolloin melkein päätin jättää kisan kesken, oli takana eikä sitä enää tule eteeni. Tajusin myös että tein mielettömän ison itsensä ylipääsemisharppauksen kun en luovuttanut. Tajusin samalla että jälleen yksi vaikea maratoni on menty maaliin asti ja pääsen viiden ekan naisen joukkoon.

Riemu mikä sisälläni kasvoi yltyi melkein itkuksi, mutta kasasin itseni ja vaihdoin yhden lempibiiseistäni soimaan. Kävelyaskel muuttui juoksuaskeleeksi tajuttuania että tulen sijalle kolme. Mun teki mieli tehdä kärrynpyörä, mutta jätin sen tekemisen väliin tajuttuani että en sitä osaa tehdä.

Mun teki mieli kirmasta täysiä maaliin halaamaan kaikki, mutta vauhtiani hidasti keuhkot jotka huusivat että eivät saa mitä tarvitsevat, joten kirmasun sijaan jatkoin tasaista juoksua.

Pääsin maaliin.

Se oli siinä.

Tulin kolmanneksi naiseksi, vaikka en alittanutkaan minun tavoittelemaani 6 tunnin aikaa.

20151113_115505_HDR~2

Kaikkien sykemmittarit tuntuivat näyttävän eri lukemia kilometrien kohdalla, mutta se oli selvää kun pässinpallit, nimittäin tällaisissa maastoissa en usko yhdenkään mittarin pystyvän seuraamaan metrin tarkkuudella.

20151113_130431_HDR~2

Maaliin tullessa otettiin hirmu paljon kuvia ja videoita. Söin muutaman palasen kavispizzaa ja puolikkaan appelsiinia. Taisin jopa juoda jonkun urheilujuoman vaikka koko ajatus siitä oksetti. Omat juomat olivat edelleen repussa, nimittäin 2,5 litrasta minkä tankkasin mukaani, sain alas vain alle litran.

20151113_115212_HDR~2

Fiilikseni oli onnellinen ja sekava. Tunsin kuinka ihoni oli palanut ja kuinka silmäni halusivat jonnekin pimeeseen ja viileeseen, mutta jotenkin kaikki tuntui yhdentekevältä. Olin päässyt sijalle kolme, joka oli minulle aivan mielettömän iso asia.

12238491_937953782959375_611634806592865567_o

Haluan kiittää teitä kaikkia jotka olivat henkisesti mukana tässä mun reissussa.
Kiitän perhettäni siitä, että vaikka he aina pelkäävät minun vahingoittavan itseni näillä extrememaratoneilla, he eivät koskaan lakkaa kannustamasta minua elämästä unelmiani.

Haluan kiittää jokaista ystävääni, joka juoksun aikana kävi mielessä, teitä on muutama ja te olette todella tärkeitä minulle.

Kiitän myös järjestäjää, Richard Donovania siitä, että järjestää näitä kokemuksia meille kokemusnälkäisille ihmisille.

Kiitän myös Kristinaa joka tuli ykkössijalle, nimittäin hän antoi minulle toisen hänen pitkähihaisista paidoista lainaksi, koska ei hyväksynyt että aion juosta t-paidassa, hän on myös hyvä motivaattori monelle naisjuoksijalle.

Kiitän myös Anna, Beatia sekä Timiä ja Marceloa siitä, että pitivät huolen ja hieman seuraakin matkallani.

Kiitän myös sinua, lukijani, että luit tänne asti, nimittäin sinä olet yksi suurimmista syistä miksi en keskeyttänyt sillä hetkellä kun tuntui pahalta. En keskeyttänyt, koska halusin kirjoittaa Sinulle blogin joka loppuu onnellisesti ja saa sinutkin miettimään mahdollisesti sitä, miten elämässä voi tulla mukavuusrajan ulkopuolelle kokemuksella joka on ikimuistoinen ja hetki jota ei koskaan tule katumaan.

Kiitän kaikkia jotka uskovat minuun ja siten myös itseensä, nimittäin rakkauden lisäksi, myös kova usko on asia joka tekee ihmeitä.

Ps.Kiitokseni eivät ole järjestyksessä, vaan olen kiitollinen kaikille tasavertaisesti.

<3:llä
Marianna

20151113_113838_HDR~2#1

Tästä kannatta myös fiilistellä minuutin pituista videota tästä vuodesta! <3

 

 

 

facebooktwittergoogle_plusmail

2 kommenttia “Volcano Marathon ja taistelua eteenpäin.

  • 16.11.2015 klo 00:01
    Kestolinkki

    Kiitos Marianna mielenkiintoisesta ja inspiroivasta kerronnastasi! Tsemppiä pimeään syksyyn. Toivotaan että saadaan koto Suomessa kaivaa kohta nastakengät esiin ja juosta valoisammassa ja raikkaassa talvisäässä…

    Reply
  • 16.11.2015 klo 09:48
    Kestolinkki

    Ah kuin ihanaa luettavaa ja upeita kuvia! Maanantai aamua Suomen harmaan ja sateisen taivaan alla, aamupalalla päivän kilometrini jälkeen tätä upeaa tarinaasi onnen kyynelet silmäkulmissa luin hartaasti. Aivan upea suoritus! Jonnin aikaa juoksenteluasi seurannut ja olen ottanut sinusta sankarittaren, innoittajan ja tämä kannustaa minua juoksemaan kohti unelmieni! Kiitos koko sydämestä sinulle Marianna erityisesti nyt tästä blogista mutta myös kaikesta aiemmasta jakamastasi seikkailuiltasi, olet mulle oikea supernainen! 🙂 <3

    Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *