Vuorokausi leirillä.

7. huhtikuuta 2017 oli aamu jolloin lähdettiin kohti aavikkoa.

Aamulla heräsin hieman ennen kuin kelloni soi. Olin selvästi alitajunnassa käskeny itseäni jo heräämään ajoissa. Nousin samantien, pesin kasvot ja hampaat ja suunnistin aamupalalle. Siellä riitti porukkaa. Mietin että mihin helvetin aikaan nää tyypit oikein on nousseet. Kiltisti otin kahvikupin ja letun, söin ne ja lähdin takaisin huoneeseeni. Aikaa ei ollut hukattavana.

Sähköposti joka tuli mulle aikasemmin, tiedotti että minun olisi pitänyt olla tapaamispaikassa klo 8 eli mun olisi pitänyt kävellä omalta hotellilta noin 300 metriä toisen hotellin eteen josta minut olisi noukkinut bussi, mutta juoksusiskoni Sarah ja Katherine sanoivat että mahdun aivan varmasti heidän kanssa samaan bussiin joten ihan turhaan lähden aamulla mihinkään. Bussi tulisi meidän hotellille klo 8 tai 8.30 kuten täällä Marokossa aika oli aina vähän sinne päin oleva käsite. Luotin kokeneimpiin ja päätin hypätä heidän kanssa mukaan.

Noin klo 7.30 kirjauduin ulos huoneestani ja tein vielä viimeiset postaukset sosiaaliseen mediaan jättäen taakseni ajastetut statukset koneella aulassa joka kuhisi juoksijoita. Lähemmäs klo 8 suljin profiilini ja läppärini, jonka pakkasin siniseen matkalaukkuun muiden tavaroiden kanssa ja jätin hotellin matkatavarahuoneeseen johon USA:lainen opas oli neuvonut jättämään arvotavarat.

Meidän muut matkalaukut joista luovuttaisiin leirissä, olisi pakattu rekkaan ja ne olisivat koko matkan auringossa ja pölyssä, siksi opas oli neuvonut jättämään mahdollisimman paljon tavaraa hotelliin. Näinpä tein ja onnekseni mun laukun sisällä on mahdollisuus lukita osio joten en uskonut että viikon aikana siitä mitään häiviäisi. Juoksun jälkeen tulisimme silti samaan kaupunkiin takaisin joten saisin laukkuni helposti.

Puhelimen kautta vielä viimeiset whatsup viestit ja hyppäsin bussiin joka vaikutti olevan täynnä, mutta löysin paikan yhden Michaelin vierestä. Mielettömän komee tapaus ja yritinkin olla pahemmin katsomatta häneen, nimittäin jokaisen katseen mukana mun hymy levis korvistä vieläkin ylemmäs. 😀

Jokaisessa bussissa oli sekä opas että lääkäri. Siniliiviset ovat lääkäreitä, oppailla oli beigen väriset liivit. Jokainen opas otti ensiksi juoksunumeron listaan ylös sitä mukaan kun juoksijat nousivat kyytiin ja vielä ennen kuin bussi jatkoi matkaa, hän tarkisti että kaikki on varmasti kyydissä.

Esim jotta sain otettua nämä kaksi ylhäällä olevaa ja yhden alla olevan kuvan, pyysin luvan poistua bussista ja sain tiukan ” Ole tosi nopea” -käskyn meidän naisoppaalta vaikka tässä paikassa me hengattiin sellanen 20 minuuttia.

Se että minut olisi poimittu kyytiin hotellin edestä tarkoitti lähinnä sitä että siellä on opas joka hengaa MDS kyltin kanssa ja juoksijoiden pitää reagoida siihen. Joku vuosi oli kuulema käynyt niin että juoksija oli sitten taksilla mennyt perässä kun ei reagoinut bussiin ajoissa. Mutta musta tuntuu kyllä että tää homma ainakin tänä vuonna pelas aika hyvin. Tosi tiukasta oli kaikki tarkastuksen suhteen että kuka nousee kyytiin ja kuka nousee pois kyydistä. Tässä vaiheessa meille jo tyrkytettiin vesipulloja ja käskettiin juomaan juomaan juomaan…

Kun bussi vihdoin liikahti, opas jakoi meille ne kuuluisat vihot joissa oli KAIKKI mitä ikinä pitikään tietää aikataulusta. Vihon kannessa juoksijan numero jotta penaltti olis voitu jakaa oikein 😉 Itse napautin päiväkirjan auki ja aloin raapustelemaan sinne mietteitä kunnes vihamieheni pahoinvointi tuli kylään ja kaikki vihot oli laitettava pois.

Itseasiassa otin aika paljon videoita ja kuvia ja juttelin Michaelin kanssa, kunnes mun olo meni niin huonoksi että mun oli mentävä ihan etummaiselle penkille (joka on usein tarkotettu oppaalle) ja katselemaan suoraan tielle ettei vaan tulisi oksennus.

Tie oli todella todella mutkikas. Michaelilla, Kristalla ja Nancyllä (jotka siis reissasivat yhdessä) oli kaikilla korvan taakse laitettu pahoinvointilaastari. Itse en koskaan ollut sellaisesta kuullutkaan ja se oli heillekin eka kerta kun käyttivät tuota. Kuulema auttoi. Ehdottivat mullekin, mutta kauniisti kieltäydyin. En tiedä miksi, mutta kieltäydyin silti. 😀

Mitä pidemmälle kohti aavikkoa mentiin, sitä enemmän nousuja tuli mittariin ja sitä huonommaksi mun olo alkoi muuttumaan.

Istuin etupenkillä varmaan noin puolisen tuntia kunnes olo alkoi tasaantumaan. Aurinko paahtoi muhun kyllä sitä määrää säteilyä että puolen tunnin aikana saatoin muuttua pari astetta tummemmaksi.. Oli aika siirtyä takaisin omalle paikalle.

Sitten kun matkaa oli noin tunnin verran, tehtiin ensimmäinen pysähdys eli kusitauko. Oli tosi huvittavan näköistä miten kaikki miehet asettuivat riviin.. Naiset juoksivat toiselle puolelle. Itsellä ei ollut tarve käyttää tilaisuutta joten juoksin noin sata metriä busseista kukkulalle ottamaan kuvan kokonaisuudesta.

Sitten matka taas jatkui. Bussissa oli kivan viileätä. Tästä sai vielä nauttia täysillä, aavikolla ei sitten mitään ilmastointeja olekaan..

Sitten taas tuli seuraava tauko. Tuolloin itsekin jouduin menemään tien toiselle puolelle ja otin etäisyyttäkin noin 100 metriä. Just in case.

Tässä vaiheessa vielä Salomonit tuntuivat jalassa kivalta. Käytyäni vessassa vein paperin bussin edessä olevaan roskiin. Kauhukseni katoin muutenkin miten koko tienvarsi oli viljelty papereilla. Se tosiasia on vaa ettei noi paperit täällä mihinkään maadu vaan ne leijailee pitkin maita ja mantereita. Yksi naisjuoksija huomauttikin mulle että onpa hyvä että vein roskan perässäni. Mun mielestä se on automaattista ja kaikkien pitäisi tehdä niin.

Kusitauko näytti suurinpiirtein tältä mikä alakuvassa näkyy. Miehet pitkin maita 😀

Tämä oli pidempi pysähdyt, nimittäin saatiin lounasboksi. Annoin oman leivän pois, siinä oli lihaa ja tein ainakin yhden juoksijan iloiseksi. Join puolet mehusta, koska se oli just sellast sokerilitkua, söin pienen salaatin ja otin appelsiinin aavikolle mukaan.

Kello oli noin 13 kun matka jatkui. Maisemissa näkyi satunnaisesti huomattavasti vihreämpää maisemaa, mutta muuten se oli sitä hiekkaa ja harmaata. Bussi puikkelehti mutkissa ja välillä vastakaistallakin. Meidän kuski oli vähän .. miten sen sanois. Kaistojen kingi? 😀

Sitten me vihdoin pysähdyttiin tien varteen. Ensi ajatus oli että joku voi taas pahoin ja siksi koko letka pysähtyi kuten yhden kerran tällä reissulla, mutta ei. Nyt me pysähdyttiin, koska olimme perillä!

ME OLTIIN PERILLÄ!

Sydän taas pysähtyi sekunniksi, tai ainaki murto-osa sekunniksi. Bussit seisoivat jonossa ja odottivat lupaa lähestyä leiriä. Kaikki oli tosi tosi hyvin organisoitu. Omassa mielessä jännitys vaan tiivistyi. Oli ehkä samanlainen olo kun häkkikanoilla jotka viedään ahtaissa häkeissä teurastukseen. Erona vaan se, että me mentiin teurastukseen vapaaehtoisesti ja tietoisesti, kanat eivät.

Olin bussissa Nro 2.

Kun bussi Nro 1 ja sen matkustajat pääsivät leiriin, sai meidän bussi luvan ajaa portille. Tulimme kaikki ulos ja nappasimme laukkumme kyydistä ja kiltisti jonossa menimme portille.

Portilla oli jälleen tarkastus. Meidän nimi ja numero tarkastettiin ja sitä mukaan merkattiin sut tulleen leiriin ja tässä vaiheessa saatiin tietää mikä oli teltan numero johon olit sijotettu. Kun sain luvan kävellä sisään, mulle tuli fiilis että tulin viikoksi leiriin pitämään hauskaa.

Mun telttanumero oli 36 ja se pysyy samana koko viikon. Vaikka leiri liikkuu joka päivä meidän mukana, se silti rakennetaan samanlaiseksi ja jokaisella on se oma teltta ja sama porukka sen mukana.

Otin tottakai pakollisen selfien ja etsin telttani käsiin. Olin ensimmäinen paikalla. Oli tosi aavemaistaa. Leirillä ei tuntunut olevan ketään. Vain tuuli kävi kaikkien telttojen läpi tuoden hiekkaa ja pölyä mukanaan. Toisaalta, ei täällä vielä voinutkaan olla kovin paljon ihmisiä. Olin bussissa Nro 2 eli paikalla oli noin 80 juoksijaa ja teltat oli 1300:lle. Perästä oli vielä laskeutumassa kaksi lentokoneellista ihmisiä..

Telttojen sisällä oli matto, tai en tiedä miksi sitä muuten kutsua. Kovan tuulen takia se oli kääriytynyt kasaan ja otin enstyökseni suoristaa se ja putsaa siitä mahdolliset pikkukivet.
Kun sen tein, asetin isot kivet ja mun laukut sen reunoille painoksi ja toivoin että matto ei enää kääriydy. Lähdin kävelylle. Olin jännittynyt ja jotenkin lapsellisesti innoissa että teki mieli vaan kirmailla ja kiljua ja heittää kuperkeikkoja ja voltteja. Kumpaakaan en tosin osaa tehdä joten ihna hyvä että laitoin kädet taskuun ja hiljaa kävelin ympärilläni.

Päässä vaan aivosolu huus toiselle: KOHTA TULEE MUN KÄMPPIKSETKIN!!!

Yläkuvassa näette vapaaehtoisia. Heillä oli kaikilla tuon väriset liivit ja selässä vain vaihtui kirjotus sen mukaan millä alueella oli tehtävissä.

Seuraava bussi sai luvan tulla ja ihmiset jonottivät sisäänpääsyä. Mua vaa hymyillytti kokoajan. Hengasin leirillä ja otin kuvia. Odotin että kohta joku tulis mun telttaan.

Lopulta aurinko paahtoi niin paljon että päätin mennä kiltisti varjoon odottamaan. Salomonit jäivät maton toiselle puolelle ja aloin purkamaan laukkujani. Päätin että olkoot tämä mun paikka. Tiesin että ainakin yksi suomalainen on tulossa, ketään muuta en osannut odottaa.

Nyt tässä pientä kenkähommaa. Eli. USA:lainen opas Jay oli neuvonut meitä että MISSÄÄN nimessä ei kannata kenkiä pitää matolla eikä kävellä niissä matolla. Matto kannattaa pitää puhtaana alueena jolla nukutaan, pidetään muut tavarat ja syödään. Täällä on vessat, mutta vessojen ulkopuolellakin käydään tekemässä tarpeet, joten kenkien mukana saattaa kulkeutua jotain epämukavaa… Tämän tiedon päätin jakaa mun telttalaisille jotka eivät tätä varmaan olleet kuulleet, koska heti ensimmäiset tulivat kengät jalassa matolle. Kuvassa Hokat olivat matolla vain siksi että nostin ne puhtaina laukusta, se olikin sitten niiden ainoa kerta tuossa.

Ruotsalainen kisailija Sarah oli kertonut kun yhtenä vuonna hän oli käynyt morjestaa ruotsalaisia juoksijoita ja neuvonut heille tämän, teltta oli täynnä jätkiä ja kaikilla kengät jalassa, mutta eivät silti kuunnelleet hänen neuvoa ja siitä teltassa sitten 4 tyyppiä tippui kisasta pois ripuloinnin takia…

Eli sääntö Nro 1: pidä tiukkaakin tiukemmin kiinni hygieniasta!

Yläkuvasta huomaatte että minkä verran pieni tuulenpuuska toi hiekkaa varusteiden päälle. Tietäisitte vain kuinka paljon sitä hiekkaa lensi todellisuudessa täällä, huh.

Vihdoin leiri alkoi täyttymään ihmisistä kun bussi toisensa perään toi juoksijoita. Yhteensä busseja tuli noin 30.

Iltapäivästä teltassa oli lisäkseni yksi suomalainen, yksi grönlantilainen sekä kaksi norjalaista. Meitä oli teltassa vielä tämän lisäksi yksi saksalainen, mutta hän siirtyi luvan kanssa seuraavaan telttaan joka oli täynnä samasta maasta tulleita. Onneksemme meitä oli vain viisi, nimittäin joissakin teltoissa oli 8 ja tiedän että silloin siellä oli todella todella ahdasta.

Siinä tavaroita purkiessa ja jutellessa kämppiksien kanssa, aika vierähti niin, että meillä oli tiedossa illallinen. Nam. Mulla olikin jo sopivasti nälkä vaikka ehdin juuri syödä 1,5 annosta puuroa. Yritin syödä ennen kisaa jatkuvalla syötöllä, nopea aineenvaihdunta on välillä kirous.

Olin todella kiitollinen siitä miten ruokapuoli oli järjestetty leirillä. Ruoka haettiin jonossa ja jonojoa oli kolme. Teltan sisään (joka oli VALTAVA) päästettiin noin 10 juoksijaa kerralla ettei vaan muodostuisi ruuhka. Otin todella paljon riisiä ja vihanneksia ja nautin suurella kiitollisuudella tästä ruoasta, nimittäin tämä oli niitä harvoja lämminaterioita ennen kisaa ja niitä tulee ikävä!

Ruokapaikkoja oli paljon ja oli hauska kun sitä vaan tunki ittensä jonkun seuraan syömään. Ympärillä kuului eri kielillä puhesorinaa, naurua ja ehkä välillä vakavaakin äänensävyä.

Ihmisiä varmasti jännitti, itketti ja nauratti. Tämä on vuorokausi jolloin uskon suurimmalla osalla juoksijoista purkautuvan stressi ja se odotuksen määrä mitä koet siitä hetkestä kun olet maksanut osallistumisesi tähän hetkeen asti.

Itse voin sanoa että olen kokenut ehkä elämäni pisimmän puol vuotta odotusta ja jännitystä. Ja silti meni vikaan kun vasta Heikin kyydillä sain toimitettua kaikki tavarani. Hävettää vieläkin että voi olla näin lahopää..

Illalla pimeni yhtäkkiä tosi nopeasti. Sitä ei edes tajunnut ottaa otsalamppua mukaan kun meni syömään, mutta hyvin löysi takaisin teltalle. Keskelle leiriä oli laitettu pieni kokko, mikä onkin täällä sikäli harvinaista että mitään polttopuiksi kelpaavia keppejä tai risuja ei hirveästi ole…

Tuossa yläkuvassa yritin teille saada hahmotettua kuinka paljon hiekkaa ja pölyä täällä on jatkuvasti ilmassa. Kuva otettu tyyneellä hetkellä ja nuo viirut on pölyä ilmassa joka lentelee jatkuvasti…

Kello 21 meidän telttalaiset olivat jo pitkällään ja olin viimeinen joka pesi hampaita ja valui makuupussiin. Mua ei väsyttänyt ollenkaan, mutta tiesin, että tämä kellonaika on se jolloin leiri alkaisi hiljentymään… Kirjotin hetken päiväkirjaani otsalampun valon alla samalla kun kämppikseni Norjasta Lise, puhui puhelimeen.

Hauska sattuma että tämän teltan tytöt (eli meitä oli kaks) ovat molemmat syntyneet 5. huhtikuuta 1985 eli olimme Lisen kanssa saman ikäiset, vain parin tunnin erolla.. Mun synttärisisko oli henkilö kenen kanssa saisin teltassa jakaa kaikki naiselliset ongelmat ja yhdessä pitäisimme huushollista huolta.

***************
08.04.2017

Yöllä heräilin monen monta kertaa, koska tuuli toi hiekkaa aivan kokoajan kasvoille. Sen lisäksi menin makuupussiin nukkumaan alusvaatteisilla testakseen pystynkö nukkuman vähillä vaatteilla ja heräsinkin klo01 yötä pukeutumaan. Meidän teltta ei yltänyt aivan maahan asti joten rakosesta tuuli kovasti ja sen mukana pölyä tuli hengitysteihin. En ollut ainoa joka koki tämän kohtalon, Lise mainitsi samasta.

Mutta hienon maiseman sain nähtyä heti kun avasin silmäni ja päätin nousta.



Siinä samalla kun aurinko nousi, nousi myös leiriläiset. Kamppeet oli kivasti pölyn peitossa, ja koin vähän tyhmää oloa kun en tajunnut laittaa kaikkea illalla pussiin piiloon, nyt sain ravistella niitä aika huolella puhtaaksi. Mikäli oli loppupeleissä ihan turhaa..

Yläkuvassa näkyy mun aamunassu. Nukuin vaatteet päällä, takki ja Buffi puettuna. Ensimmäinen yö jonka vietimme leirissä oli todella tärkeä, silloin nimittäin sai testattua mm makuualusta.

Minähän nimittäin aivan tosissani mietin josko jättäisin makuualustan pois kyydistä jolloin saisin muutaman sata grammaa pois repun painosta. Tämän yön jälkeen en olisi luopunut alustasta mistään hinnasta, kannan sen mukana vaikka painaisi kilon!

Olin todella onnekas, nimittäin makuualusta mikä minulla oli, oli erään Ville- nimisen juoksijan lainaama ja se oli ilmatäytteinen. Kun meette kauppaan etsimään alustaa niin tulette huomaamaan että eroja on aivan valtavasti sekä materiaalissa, painossa että hinnassa. Sain säästettyä sekä rahaa että aikaa kun sain tällaisen upeen tuotteen lainaksi.

Makuupussina mulla toimi Fjäll Rävenin täyssynteettinen yksilö joka painoi 470g. Oli jokaisen gramman arvoinen.

Yläkuvassa kämppikseni Hans Norjasta. Jäbä on joku 2 metrii pitkä ja hänellä oli varattuna 6000 kcal/päivä. Sanoi että syö valtavasti sekä juo sitäkin enemmän. Hänen reppu muuten painoi saman verran kun mun..

Hansin taustalla näette rekan. Tuo on vesirekka joka saapui joka aamu leirin keskelle ja oman vesikortin kanssa sait haettua vettä klo 6:30-7:30 välisenä aikana.

Aamusin saimme 1,5 litraa vettä ja juoksureitin varrella huoltopisteisiin saapuessa joko 1,5 tai 3l. Eteenpäin lukiessa kerron teille meidän korteista lisää kuvan kera.

Saimme aamiaisen täällä myös. Se oli kiva, vaikka tuota kahvia en viitsinyt kahviksi kutsua ja se valitettavasti jäi juomatta. Söin leipää hillolla, koska edelleen : kaloreita kaloreita. Kaksi hillonappia nappasin mukaan..

Sitten oli päivän tärkein kohta ja se, miksi täällä vietetään vuorokausi ennen kisan starttia.

Jokaiselle teltalle oli määrätty aika jolloin piti käydä luovuttamassa ylimääräiset tavarat ja saapua paikalle pakatun kisarepun kanssa juoksuvaatteissa. Silloin annettiin kaikki ylimääräiset pois, luovutettiin lääkäritodistukset sydänfilmin kera (jos et sellaista toimittanut, maksat 200€ jotta se tehdään paikan päällä, mutta tämä on pakollinen osio joten kannattaa hoitaa se kotimaassa) sekä saatiin meidän leimakortit.

Meidän teltan aika oli klo 8:30-11:30. Aamiaisen jälkeen kaikki pakkailimme kamojamme ja vaihdoimme kisavermeet päälle.

Pidettiin hauskaa mun kustannuksella kun en osannut kahden veitsen ja yhden puukon välistä valita minkä otan reissuun ja otanko ripsarin mukaan vai jätänkö pois kyydistä. Siinä sitten söin sipsejä ja pakkasin rauhassa välittämättä siitä että vaikea päätös piti tehdä pian. 😀

Thurella oli tosi magee kokoonataitettava digitaalinen vaaka jolla punnittiin mm yhden veitsen ja puukko ero. Veitsi oli Heikin varakappale ja puukko oli mun oma joka oli kotelossa eikä ollut taiteltava. Olin saanut sen NUTS Karhunkierroksen maaliintulon kunniaksi ja sillä pystyi halkaisemaan hiuksenkin, oli sen verran terävä. Heikin varaveitsi painoi vajaa 50g ja mun puukko painoi 110g. Nyt piti päättää, otanko painavemman ja enemmän tilaa vievän vai pienen ja näppärän.

Päädyin lopulta ottamaan J.Marttiinin puukkoni ja siitähän sitten sainkin kuulla loppureissun. Tulos oli se, että mulla oli todennäköisesti leirin isoin, raskain ja terävin puukko mukana ja mulle ei kannattanut vittuilla.. Mutta jos näihin taisteluihin lähtee, niin mun egoa kiillotti tosi paljon ajatus että en kantanut mitään made in China palikkaa vaan aitoa tavaraa jolla pystyin kaataa puunkin tarvittaessa. Tai jotain sinnepäin. Tässä vaiheessa oli pakko leikkiä soturia, oli sen verran jo pupu pöksyissä että mihin tuli lähdettyä…

Niinpä sitten kun ripsaria oli laitettu ripsiin ja meikit pakattu veks, puukot laitettu sivutaskuun ja sipsit syöty, kävelin teltoille jonoon. Yläkuvassa otin vielä kuvan ennen kuin luovuin mun mustasta laukusta jossa oli siis kaikki ne tavarat joita en kisassa tarvinnut, mutta joita käytin leirillä tämän vuorokauden.

Ensimmäisessä teltassa luovutin  laukkuni ylimääräisineen kamoineen ja jatkoin seuraavaan telttaan.

Seuraavassa teltassa minulta kysyttiin juoksunumeroni ja listassa nimeni kohdalta ruksatessa että olin paikalla, minulle annettiin kaksi juoksunumeroa (yksi kiinnitetään reppuun taakse ja toinen omaan juoksupaitaan eteen). Tämän jälkeen samassa pisteessä punnittiin mun reppu ja sehän olikin se jännä hetki…

Vaaka pysähtyi kohtaan 12,2 kg. Shiiiiiiiit. En tajunnutkaan että mun reppu painaa noin paljon. Tässä vaiheessa näytin neidille mun kädessä olevaa pussia joka sisälsi 200g manteleita ja 400g viikunoita (600g lisää painoa) ja kysyin että haluaako hän rekisteröidä nuo samaan lukemaan nimittäin nämä on osa mun kisaeväitä.. Neiti katsoi minua ja sanoi, että ei tarvitse, se on ihan hyvä näin ja kirjasi tietoihini että reppuni painaa 12,2 kg..

Siitä sitten tein askeleen sivuummalle jossa luovutin lääkärintodistuksen sydänfilmin kanssa. Sitähän sitten tutkittiin kunnolla, löydettiin pieni häikkä sydänfilimissä, mutta sanottiin että tää on ihan kunnossa. Kysyin lääkäriltä että onko hän nyt aivan varma etten kuole sydänkohtaukseen tässä kisassa ja missä se ongelma on, jolloin hän osoitti pienen pientä kohtaa mun sydänfilmissä ja sanoi että tuossa on epäsäännöllisyyttä.

No, se nyt ei oo mikään uus juttu et mun sydänkin tekee mitä sitä huvittaa. Musta tuntuu että tässä kehossa kaikki ruumiinosat ja elimet elää ihan miten niitä huvittaa ja jos oon 32-vuotiaaksi elänyt tehden kompromissii milloin katkenneen kynnen ja milloin vittumaisen varpaan kanssa, niin eiköhän yks oikkuileva sydän pysy mukana tahdissa.

Tein taas yhden askeleen sivulle jolloin reppuuni kiinnitettiin GPS-laite joka oli jo heti päällä ja käteeni lyötiin kaksi korttia jotka näette yläkuvassa. Mies ohjasi GPS:n käytössä ja mikä mua alkoi huvittaa eniten oli se että hän ensiksi kiinnitti sen ja sitten alkoi ohjeistaa että mikä vipu pitää siirtää mihinkin ja mikä painaa jotta SOS-hälytys menee päälle. En jaksanut vääntää silmiä takaraivooni  joten sanoin että ymmärsin kaiken vain siksi että voisin jatkaa matkaa. Tässä vaiheessa alkoi jotenki ärsyttää kuumuus ja tän jonon hitaasti eteneminen ja olin muutenkin sitä mieltä että jos mun tarttee joku SOS-nappi painaa niin siinä vaiheessa varmaan räplää jo kaikki maailman napit vuorotellen ja tuskin tarttee mitään ohjuksen lähettämis- nappia pelätä löytävänsä..

Leimakortit olivat veden hakua sekä lääkärikäyntiä varten. Korteissa on kaikki pisteet merkattu ja sitä mukaan kun pysähdyit lääkäriteltalla, korttisi lävistettiin. Aina kun sait vesiannoksesi, korttisi leimattiin. Kuvassa oleva kortti on jo käytetty syystä että en muistanut napata siitä kuvaa kun se oli tuore joten jouduin käyttämään blogissa kuvaa käytetystä. Ainakin teille paljastuu mun lääkärikäyntien määrät tässä vaiheessa. 😀

Seuraava jono oli ehkä hermoja raastavin ja se eteni kun etana… Saatiin KAKKAPUSSIT ja jonotettiin teltalle jossa meistä otettiin valokuvat jotka sitten olisivat käytössä seurantasivulla.

Onneksi en ollut jonossa ainoa vaan mun takana oli virolainen, ukrainalainen ja venäläisiä iso joukko ja juteltiin heidän kanssa aikaa kuluttaen. Tyypeistä näki heti että heille tää oli leikin paikka. Tosin virolaiselle tämä oli elämän eka juoksu. Siis hän ei ollut juossut edes maratonia tätä ennen, ainakin näin käsitin. Kova jätkä, mut niinhän nää kaikki täällä on.

Kun sitten tämä rumba oli vihdoin tehty, aikaa oli mennyt reilusti yli tunti ja kuumuus oli sen tasonen että aloin nyt jo kaipaa kylmää allasta joka jäi tuntien ajomatkan päähän taakse hotellin pihaan..

Takaisin omalle kotiteltalle kävellessä mielessäni mietin “melkein 13kg tavaraa” ja ainoa millä pystyin lohduttaa itseäni oli se, että vajaa 7 kg oli ruokaa… Siihen lisäksi pitää vielä laskea 1,5 vettä joka täyttyy pulloihin joka aamu.. Ohhoh. Mun oma paino on 55kg, joten aika ison prosentin joudun kantaa harteillani.

Huomatkaa yläkuvan ja alakuvan erot. Yläkuvassa ei ollut tuulenpuuskaa, alakuvassa oli. Toinen ero oli myös mun suussa. Yläkuvaa ottaessa mun suussa ei ollut hiekkaa, alakuvan ottamisen jälkeen oli. Namnam.

Näiden kolmen lipun näkeminen sai mulle aina hyvän mielen ja siksi kun ne olivat jälleen yhdessä, mun oli pakko ikuistaa tämä hetki. Mun sydän on siis jäänyt vuoden 2015 jälkeen Australiaan ja kovasti kaipaan sinne takaisin. Joku kaunis päivä pääsen sinne myös juoksemaan ultramatkaa, mikäli unelmani käyvät toteen.

Tuossa alakuvassa siis näkyy kaikki mun kisakamppeet. Juoksukengiksi päädyin ottamaan Hoka Oneone Challenger atr 2 – mallin, Salomonit saisivat tämän reissun levätä. Syy siihen että otin Hokat oli niiden paksu, mutta helvetin kevyt pohja. Mulle tuli jo selväksi millaisessa maastossa tullaan juoksemaan, joten arvelin ettei Salomon Wings 8 kestä tätä.

Otin itestäni vielä vikan selfien missä mulla näkyisi ripsarit, ajattelin etten pese meikkejä veks vaan reissun vikana päivänä katon paljonko mascarasta on jäljellä.

Monella naisella on täällä ripsipidennykset, joten naisellisuudesta yritetään pitää kiinni. Lise laittoi varpaisiin kynsilakkaa peittäen etukäteen tulevat mustelmat, itse jätin laittamatta just siksi että halusin nähdä kynsissä tapahtuvan muutoksen. Mun naisellisuus pysyi täällä sillä että mulla on ripsari ja Victoria Secretin alusvaatteet joissa juoksen. Yläosaksi valikoitui tottamooses Shock Abrosberin Run Hrm- malli jossa on sisäänrakennettu sensorit jolloin ne on helppo yhdistää mun rakkaaseen ranteessa kulkevaan Garmin Fenix Hr:ään. Eiks oo kiva kun vedin tähän tällaisen pienen selostuksen? Mutta siis se johtuu siitä että oon ylpeä siitä että olen Shock Absorber lady ja vihdoin löytänyt parhaimmat juoksuliivit enkä näistä hevillä luovu.

Kuvien ottamisien jälkeen vatsa ilmoittikin sopivasti että olisi kiva saada ruokaa ja niinpä me suunnistettiin lounaalle. Aah ihana, toiseksi viimeinen lämminateria enkä jaksanut syödä yhtä lautasellista enempää! Tämä ehkä selittyy sillä että olen napostellut sipsejä ja muuta pientä tässä jatkuvasti.

Tosin lounaan jälkeen tulin teltalle vain hetken päästä jatkaakseen syömistä omilla eväillä. Vatsan pohjalle upposi appelsiini (näitä tulee ikävä kisassa todenteolla), puuroa sekä sipsejä. Viimeinen pussillinen tuli tuhottua nyt.

Hetken päästä meidän teltalle tuli opas nimeltä Norbert. Kysyin häneltä että voinko ottaa kuvan hänen nimikyltistä, jolloin hän kysyi että haluanko myös hänen numeronsa. Tästäkin sitten vitsailtiin loppureissun ajan. Numeroa en koskaan tosin saanut vaikka hän siitä muistuttelikin.

Tärkein täällä on kuitenkin se, että jengillä riittää huumoria. Onneks mun kanssa teltassa ei ollut sellasii paskantärkeitä tyyppejä jotka tietää kaikesta kaiken ja opettaa toisia. Voisi olla muuten että jäisin herkästi nukkumaan johonkin toiseen telttaan. Norbert oli siis meidän teltan opas. Jokaiselle teltalle oli oma opas joka kävi tarkistamassa että asiat oli kunnossa ja kaikille oli tiedossa tärkeimmät jutut. Joka päivä ja aamu. Hänen kädessä näette värillisen kartan. Siinä ympyröissä menee meidän telttarivit kansalaisuuksien mukaan.

Meidän teltta Nro 36 edusti varmaan niitä sukupuuttoon kuolevia kansoja Pohjoisesta: Suomi, Norja ja Grönlanti. Grönlannilla ehkä tästä kolmikosta menee heikoiten, mutta mun teltassa oli Thure, joka olisi maaliinsaapuessa ensimmäinen grönlaintilainen joka meni tämän kisan! Tosi mukava tyyppi joka toi hauskaa huumoria pölyn kesken.

Sitten oli vuorossa hetki kuulla itse kisan järjestäjää eli Patricea. Kun kaikki olivat kokoontuneet teltta-alueen keskelle, nousi Patrice auton katolle ja piti meille tulkin avulla puheen. Meille mm opetettiin vielä kerran miten niitä kakkapusseja käytetään ja olin ehkä vähän järkyttynyt siitä että jotkut ihmiset eivät ymmärrä mitän täällä käytetään vessaa. Tästä kerron myöhemmässä blogissa kuvien kera, mutta älkää vaivaantuko, en ole kuvannut teille ihmisten paskoja vaan sitä miltä täällä näyttävät vessat ja miten niitä kuuluu käyttää.

Tähän väliin erikoisuutena kerron että Etelämantereen maratonilla jossa pidetään ihan ÄLYTTÖMÄN tiukkaa linjaa sen suhteen ettei kyseistä mannerta sotketa roskilla, vessassa piti käydä erikseen tekemässä tarpeet eri pönttöihin.. Että näin. Kaikkea sitä maailma ja reissaaminen opettaakin. Kuten myös tämä reissu.

Puheen jälkeen oli viimeinen ihana ateria. Onneks ei koko elämän ajalta, mutta tältä reissun ajalta ainakin. Söin niin ison annoksen kun vain suikin pystyin. Kaloreita kaloreita. Olin jo syönyt kaikki evääni joten repussa oli enää jäljellä itse kisaeväät.

Yritin vielä ottaa kuvan illasta ja kuten huomaatte, pöly ja hiekka edelleen mukana.

Meidän telttalaiset olivat jo nukkumassa kun kirjoittelin päiväkirjaani. Olin ladannut Garminin ja puhelimen akut täyteen huomista ajatellen. Kaikki varusteet oli laitetu esille miten piti. Teltan toinen sivu oli laitettu täksi yöksi kiinni. Sydän ei halunnut rauhottua, mutta miksipä haluiskaan, huomennahan alkaa juoksukisa, joka ei tosin mun osalta olisi juoksua, mutta silti..

Minua odotti matka josta en voinut olla yhtään varma pääsenkö sen maaliin, miten mun keho kestää kaikki nousut ja laskut, miten mun varusteet tulevat toimimaan, miten mun elimistö tulee toimimaan..

Mutta huomisesta se sitten alkaa selviämään… Hyvää yötä oli toivotettava ja siirryttävä unten maille.

facebooktwittergoogle_plusmail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *