11 kuukautta treeniä takana!

Aika rientää.

Kerroin aikaisemmin, että elokuun ensimmäinen viikko olisi ratkaiseva, jolloin tekisimme lopullisen päätöksen siitä, menenkö syksyllä kisaamaan vai lykätäänkö kisoja keväälle. Tässä postauksessa kerron siitä, miten päädyin bikinifitness-tavoitteisiin ja tämän viikon ratkaisevasta tapaamisesta valmentajan kanssa.

 

Vuosi sitten sain viestin, jossa kysyttiin, tahtoisiko lähteä mukaan bikinifitneksen maailmaan, edustamaan tiimiä kisalavalle. Minulla oli aikaa miettiä elokuun loppuun saakka, eli vuosi sitten aivonystyräni mietti kovilla kierroksilla, olinko valmis siihen kaikkeen, mitä se vaatii?

Olin käynyt kuntosalilla pari-kolme kertaa viikossa sen vuoden ajan, ja mietin, mitä se olisi, kun treenit tuplaantuisi, tai itseasiassa triplaantuisi? Olisiko minusta siihen?

 

 

Olinko valmis siihen kaikkeen, mitä se vaatii?

 

 

Viimeisten parin vuoden aikana screenshot-kansio oli alkanut vallata puhelimeni muistitilaa. Olin alkanut huomaamattani ihannoida lihaksikkaampaa vartaloa ja haaveilemaan itsekin pyöreistä olkapäistä, joita olin nappaillut talteen vastaan tulleista Instagram-kuvista.

Treffasin ystävääni, jolle kerroin minulle tarjotusta mahdollisuudesta. Hän sanoi, etten voi jäädä pois, koska olen asiasta noin innoissani! En huomannut sitä itsekään, tai ainakin uskottelin itselleni, ettei minusta olisi siihen. Ystäväni painotti, että hän kyllä näkee sen minusta, eikä minulla ole syytä epäillä häntä. Tunnetaanhan yli 15 vuoden ajalta!

Siinä hetkessä tein päätöksen lähteä mukaan, ja samassa annoin itselleni luvan olla innoissani! Samalla olin hämmentynyt, jännittynyt ja jopa hieman peloissaan, sillä en todellisuudessa tiennyt, mitä tuleman pitää. En vaan jotenkin osannut uskoa, että joku päivä seisoisin itse lavalla pyöreine olkapäineni! Koko ajaus oli utopistinen.

 

 

51kg vs. 64kg

 

 

Painoni oli hiipinyt kuluneen vuoden aikana 5 kiloa ylöspäin, ja minulla oli “pienehkö” identiteettikriisi, kun vaa’alla meni 60:n rajapyykki rikki – ensimmäistä kertaa elämässäni! Edellisen vuoden aikana painoni oli noussut jo 7kg, joten olin todellakin vieraassa kehossa. Ajatus muutoksesta houkutti kovasti.

Tottakai elämäni muuttui. Kello soi välillä jo 3:30, että ehdin tehdä salitreenit ennen messupäivää. Aloin ajatella kaiken treenien kautta, ja sovittaa aikatauluni sen mukaan, miten ehdin tehdä salitreenit. Kuulostaa uhraukselta? Ei ollenkaan! Kaikki tuntuikin luonnolliselta ja sujui paremmin kuin osasin kuvitella. Salitreenistä tuli osa arkeani, kuutena päivänä viikossa.

 

 

Aloin ajatella kaiken treenien kautta, ja sovittaa aikatauluni sen mukaan, miten ehdin tehdä salitreenit.

 

 

Treenattuani muutaman kuukauden, päätin lopettaa silloisessa tiimissäni, sillä se osoittautui aikamoiseksi sekamelskaksi. Vedin koko helmikuun ranttaliksi (saatoin vetää maapähkinävoipurkin jälkiruuaksi ja puoli kiloa kookosmannaa välipalaksi), ja painoni nousi 5kg (pysyvästi)! Siinä kohtaa oli jälleen mietinnän paikka. Etsinkö uuden, toimivan tiimin ja maksan siitä täydet valmennusmaksut, vai jätänkö homman siihen ja jatkan omaksi iloksi treenailua lepppoisammalla asenteella. Muutaman kuukauden aikana olin kuitenkin jo päässyt niin vahvasti siihen moodiin, että aion kisata, etten voinut jättää leikkiä siihen.

Mietinnän jälkeen katsoin minulle sopivimman tiimin ja aloitettiin hommat uuden valmentajan kanssa. Vasta toimivan tiimin myötä ajatus kisalavalle nousemisesta on alkanut realisoitumaan ja pikkuhiljaa alan omaksua ns. uuden identiteettini bikinifitness-urheilijana. Tähän asti olen hieman nolona sanonut tähtääväni bikinifitness-kisoihin, ja tyyliin sulkenut sen sanottuani silmäni, etten näe, miten vastapuoli skannaa minua päästä varpaisiin ja ajattelee, että minäköhän vuonna? Nykyään saan välillä kommentteja ihan ohimennen kropastani, esimerkiksi keikoilla: “Sä taidat treenata paljon?”, “Sä selkeesti harrastat jotain!”, “Käyt varmaan salilla?”, jne… Olen hieman hämmentynyt, sillä koen itse olevani edelleen vain lihonut ja urheilijana aloitteleva. Eikä nyt tietenkään konkariksi voisi sanoakaan, alle vuoden treenaamisen jälkeen!

 

 

 

61,5kg

 

 

En ole rehellisesti sanottuna oikein uskonut, että minusta olisi lavalle. Kiitos ja anteeksi heille, jotka minuun uskoi, vaikken itse vielä uskonut! Edelleen olen hieman skeptinen siitä, riittääkö aika, sillä minulla on edelleen rasvaa enemmän kuin mihin olen tottunut ja kisoihin on vain 7 viikkoa!

 

 

Pikkuhiljaa alan omaksua ns. uuden identiteettini bikinifitness-urheilijana.

 

 

Torstaina meillä oli treenit valmentajan kanssa. Edellisellä viikolla ei nähty ollenkaan, sillä olin koko viikon Savossa – ja sain sieltä mukaani yhden extrakilon, josta tietenkin revin hillittömän stressin! Takapakkia, why oh why?? Aamulla panikoin, etten voi mennä valmentajan eteen nyt, sillä minulta olisi pitänyt lähteä about kilo viime viikon aikana, mutta sainkin yhden takaisin?! Valmentaja sanoo kuitenkin, ettei mennäkään kisoihin! Saan varmaan hirveän saarnan! Se tulee olemaan NIIIN pettynyt! Nyt se sanoo, ettei me keretä! Yep, Robertilla on välillä kestämistä…

Olin jo pohjustanut valmentajaa, että viimeviikolla meni mansikoiden kanssa “vähän” överiksi muutamana päivänä, ja myös nousseesta aamupainosta oltiin laitettu viestiä. Aloitettiin tapaaminen poseerauksista. Sanoin, että alan itkeä, jos paita täytyy ottaa pois. Tietysti täytyi. “Ei tuosta nyt tarvii itkeä“. That’s all! Ei saarnaa, ei epäilyksiä kuntoon pääsystä. Ei mitään. Ei edes keskustelua siitä, mennäänkö vai ei mennä, vaan käsky harjoitella käsien rentous seuraavaksi kerraksi! Kuulin heidän juttelevan Robertin kanssa, ettei mitään hätää. Holy f*ck, mikä helpotus!

Jalkatreenit koetteli jälleen kerran pääkoppaa, ja kipu sai kyyneleet virtaamaan, mutta se oli taas vain yksi tunti, joka auttaa minua eteenpäin tavoitteissani. Ei kipuu ei hyötyy, vai miten se meni… Ruokavalioon tulee muutoksia lähiaikoina, alias dieetti kiristyy. Hieman jännittää, miten tiukaksi olo käy ketoosissa, mutta jotenkin motivaationi on nyt kovempi kuin koskaan! Vihdoinkin sisäistin sen, että kisoihin ollaan tosiaan menossa ja nyt täytyy vain kestää se, mitä se vaatii. Seitsemän viikkoa aikaa – tiedän, että koko homma ehtii vielä ottaa kuuppaan ja motivaatio kärsiä (moneen kertaan), mutta yritän nyt pitää focuksen kisoissa ja asettaa sen kaiken muun edelle. Valmentajan ainut neuvo oli pitää möröt poissa, joten keskityn olemaan stressaamatta ja luottaa siihen, että kaikki menee hyvin!

 

 

Naapurini, City Gym

 

PS. Zekkaa uusin treenivideo YouTubessa 💋

 

 

facebooktwittergoogle_plusmail
Viivi

Viivi

www.viiviback.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *