Vahvoja koetellaan. | Nyt kerron, mikä viesti käteeni on tatuoitu!

Anteeksi viikon hiljaiselo, täällä ollaan taas!

Päivitän tässä postauksessa vähän kuluneen viikon vuoristorataa, yllättävine’ odottamattomine’ tapahtumineen, mikä miltei pilasi koko kisasuunnitelmani viime metreillä! Samalla se olisi muuttanut elämääni radikaalisti. Luvassa myös onnistumisen iloa ja suruakin suurempia onnenkyyneleitä!

 

Kirjoitin viikko sitten stressistä, josta viimein tajusin laskea irti. Kuulostaa liian helpolta? Niin kuulostaa, sillä ei se niin helppoa ollut. Lupasin valmentajalleni heittää stressin roskakoriin, mutta sain huomata pitkin viikkoa, etten ollut täysin lunastanut lupaustani. Pienin askelin sain kuitenkin hellitettyä otettani, ja viimein olen onnistunut karistamaan itseni ulos stressin tiukasta otteesta!

 

Jouduin miettimään koko elämäni uudelleen ja miettimään, jaksanko jatkaa loppukiriä kisoihin näin lyötynä, shokissa, ihan yksin kamalan menetyksen keskellä.

 

Viikko on ollut aikamoinen ja tuonut mukanaan todella ikäviäkin asioita, pahimpaan saumaan. Pyrin aina ajattelemaan, että kaikella on tarkoitus ja kaikki tapahtuu syystä. Silti en voinut kuin ihmetellä, että MITÄ V*TTUA, ihan oikeasti?? Ja just nyt??

Juuri, kun sain laskettua stressin menemään ja luulin, että kaikki jatkuu onnellisesti hyvällä flow’lla, tapahtuu jotain, mikä sotkee pasmani täysin! Jouduin miettimään koko elämäni uudelleen ja miettimään, jaksanko jatkaa loppukiriä kisoihin näin lyötynä, shokissa, ihan yksin kamalan menetyksen keskellä. Salilla löysin itseni tuijottamasta nurkkaa, kyynelten vieressä pitkin poskiani. En tiedä kauanko nurkkaa olin tuijottanut, mutten ollut tässä maailmassa. Mietin, miten minusta on vähään aikaan yhtään mihinkään ja kisoihin olisi alle 4 viikkoa… Ihan vaan toisen tyhmän päähänpiston takia temppuilla vähän, ajattelematta, miten paljon tuo testailu minua satuttaa! Välillä oksetti, välillä tuntui, etten saa henkeä ja välillä pinnassa kävi valtavat raivon tunteet! Voin fyysisesti todella huonosti ja tuntui kuin joku kiristäisi sydäntäni kasaan. Mietin, oliko käsillä valehtelu, tunteiden ailahtelu vai silkka tyhmyys ja sen tuoma ajattelemattomuus. Alan kallistumaan viimeiseen, sillä siltä se kaiketi vaikuttaa. Siitä voi onneksi oppia, ja on ainoa, minkä noista voi “antaa anteeksi”. Paljon on kuitenkin paikattavana.

 

Olin yht’äkkiä täysin rikki, voimaton ja lyöty. Heikompi kuin koskaan.

 

Olin juuri saanut uskonpuutteessani romahduksen, jossa vedin kaikkea moskaa, mitä en ikinä laittaisi suuhuni muutenkaan ja kuulutin lopettavani koko touhun, koska en ehdi kuntoon, enkä ole tarpeeksi hyvä lavalle. Yhden illan olin luovuttanut. En kuitenkaan seisonut sanojeni takana kuin 50%, eikä minusta olisi ollut ilmoittamaan asiasta valmentajalleni. Päätin yrittää koota itseni vielä kerran ja jatkoin. Lähdin salille ja purin morkkikseni sinne. En olisi uskonut, että kykenen kokoamaan itseni siitä olotilasta, stressihirviön mollatessa itseäni taukoamatta! Sen kuitenkin tein!

 

City Gym

 

 

Olin juuri voittanut pahimman taiston itseni kanssa, sitten tapahtui, mitä tapahtui, ja olin yht’äkkiä täysin rikki, voimaton ja lyöty. Heikompi kuin koskaan.

 

 

 

 

Yritin miettiä, mikä tarkoitus tällä muka on. Tämähän pilaa koko kisani! Kerroin kaiken valmentajalleni. Tapahtuneen, romahdukseni, kaiken! Istuttiin alas ja sain aikaa järjestää elämäni seuraavaan päivään mennessä parhaalle mahdolliselle akselille. Pohdin ja pyörittelin pääni puhki seuraavat pari päivää, miettien iltaisin, kuinka saisin voimaa hallita ajatuksiani ja keskityttyä EDES JOHONKIN positiiviseen! Tuijotin tatuointia kädessäni, joka muistuttaa minua siitä, että minä itse ohjaan ajatuksiani, tunteitani. Tuijotin sitä ja yritin koota kaiken energiani sulkeakseni negatiiviset fiilikset pois ja uskoa, että huomenna kaikki on paremmin ja elämääni alkaa taas tulla positiivisia asioita, kun annan niille tilaa. Poljin kuntopyörää City Gymillä ja koko tunnin kävin tätä taistoa pääni sisällä. “Kaikki järjestyy. Kaikella on tarkoitus.” Nukkumaan mennessä sain viestin parhaalta ystävältäni, jonka luulin menettäneeni vähän aikaa sitten.

 

 

Hetkellisesti se paska, jossa olin saanut rypeä pari päivää, tuntui mitättömältä.

 

 

Seuraava päivä, eilinen, alkoi ennen kukon laulua, kun lähdin ajamaan työkeikalle Laitilaan koko päiväksi. En laskenut, montako kertaa vieritin kyyneliä matkan varrella. Työpäivän taistelin läpi niin hyvällä asenteella kuin suinkin pystyin, ja yritin luoda asiakkaisiin iloa. Keikka oli onneksi suht rento, ei kiireinen, joten ehdin hyvin ladata itsestäni kaikki ilon ja positiivisuuden rippeet kokoon asiakaskohtaamisten välissä, ennen uutta asiakaskohtaamista. Omia huolia ei koskaan saa näyttää asiakaspalvelussa!

Olin saanut litanian ääniviestejä illan viestin jatkeeksi, joiden kuuntelemiseen minun täytyi taas kerätä hieman voimia. Keikalta lähtiessäni, kuuntelin viestit ajaessani. Ystäväni kertoi tilanteestaan, mikä selitti kaiken! Itkin vuolaasti onnesta ja siitä, että tunsin valtavan kiven vierähtävän sydämeltäni! Vastasin viestiin, että rakastan häntä ja palaan illalla. Sitten annoin itseni itkeä helpotuksesta ja todeta, miten hyvä oli alkanut palata elämääni! Kaikki järjestyy kyllä! Hetkellisesti se paska, jossa olin saanut rypeä pari päivää, tuntui mitättömältä. Olin saanut takaisin sielunsiskoni, enkä ollut tajunnutkaan, miten ison palan sen puuttuminen minusta peitti!

Kuten äitini tapaa sanoa: “Ei niin pahhaa, ettei jottain hyvvääkin!” (Savolaisittain). Eli aina, kun jaksaa uskoa, pahan tilalle tulee jotain hyvää.

 

 

Töölö Gym

 

 

Kaiken myllerryksen keskellä olen kuitenkin pystynyt kääntämään kaiken voimavaraksi. Päätin, että koetelkaa, koetelkaa vaan! Minähän hoidan tämän kunnialla loppuun ja nousen lavalle, kun olen kohta vuoden sen eteen tehnyt töitä. Ensikuussa tulee vuosi siitä, kun aloitin treenaamisen, ja H-hetkeen on vain kolme viikkoa. Mietin myös toista äitini lausahdusta, jonka hän kerran minulle sanoi, kyyneleet silmissään, kun elämä vetäistiin hänen jalkojensa alta: “Viivi, me ollaan selviytyjiä. Me selvitään mistä vaan.” Vaikka paljon on sattunut minullekin, on äipällä ollut kyllä huonoa tuuria enemmän kuin monella yhteensä. Jopa kuolemaa katsottiin kerran silmiin, mutta leikkauspöydälle ehdittiin juuri ennen räjähdystä. Eihän tämä ole loppujen lopuksi elämää kummempaa, joten miksi stressata?

Eilen heitin ystäväni kotiinsa, jolloin hän avasi silmäni. “Muistatko, kun vasta oltiin juhannuksena keikalla ja sanoit, että sun pitää pudottaa vielä joku 7 kiloa, ennen kisakiristelyjä? Ja minä järkytyin, että ANTEEKS missä ajassa??” Ei, en muistanut. En ollut ajatellut sitä niin, koska keskityin jatkuvasti miettimään, miten kaukana olen vielä lopullisesta tavoitteesta ja miten voisin olla paremmassa kunnossa kuin olen, vaikka olen vasta tässä. Vaikkei minulla ollut kiire, keskityin kokoajan siihen, jos olisin jo pidemmällä, mutten ole. Kisakiristelyt (-3kg) on jo menossa, ja tuo 7kg on jo lähtenyt! Miksen ole muistanut taputtaa itseäni olkapäälle ja todeta, että hyvä Viivi. Olet tehnyt jotain oikein. Olen keskittynyt sättimään itseäni sen sijaan, että olisin nähnyt sen, mitä olin saanut aikaan siihen mennessä. En nähnyt pintaa syvemmälle, vaan olin vieraassa kehossa, johon lihoin vuosi sitten. Vasta nyt tajusin, että minulla on vain 2,5kg matkaa kisapainoon, mikä tarkoittaa sitä, että parin viikon päästä olen pudottanut -10kg kolmessa ja puolessa kuukaudessa, ja samalla ollaan rakennettu minulle reidet, sekä saatu lisää leveyttä selkään (toivottavasti muutakin).  Ei se ole hassumpi tulos, eihän? Ystäväni listasi myös, mitä minulla on matkan varrella ollut, sekä PCOS oireyhtymäni, joka tahtoo kokoajan tehdä minusta ylipainoisen. Tajusin, että olen nyt todistanut itselleni, että voin vihdoin alkaa uskomaan itseeni! Minusta on tähän ja minä kyllä pystyn!

Olen ollut vuoden vieraassa kehossa, jossa minun ei ole ollut hyvä olla. Olin jo vuosi sitten lihonut muutaman kilon, mutta siihen tuli puolessa vuodessa vielä 8kg lisää! Helmikuussa, ensimmäisen tiimini paljastuttua isoksi sekamelskaksi, heitin kirveen kaivoon kuukaudeksi. En treenannut koko helmikuun aikana ja painoni oli korkeimmillaan ikinä, 65kg. Toki sinne oli tehty lihasta muutama kk, mutten ollut koskaan kantanut niin paljon rasvaa kehossani, koska olin tottunut olemaan tikissä, tosin vähemmillä lihaksilla. Nyt alan viimein tuntea itseni kotoisaksi ja olla pikkuhiljaa omissa lukemissa rasvaprosentin suhteen. Tänäaamuna painoni oli 57,7kg. Tunnistan itseni peilistä, tunnistan ajatukseni omikseni ja minulla on hyvä, levollinen, positiivinen olo. Kun muistelen kulunutta vuotta, en tunnista itseäni monestakaan tilanteesta. Miten olenkaan laiminlyönyt kehoani, -ajatusmaailmaani ja stressannut. Vuosi on ollut ihan hyvä, mutta olen ihmetellyt, miksi joudun vähän väliä ns. kokoamaan itseäni.

Haluan sanoa itselleni; Welcome back, Viivi. Lupaan pitää sinusta parempaa huolta jatkossa. Kiitos, että jaksoit tämän rankan vuoden! Ihanaa saada sinut takaisin!

 

 

facebooktwittergoogle_plusmail
Viivi

Viivi

www.viiviback.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *