Helvetillinen ylikunto

On syksy ja on aamu. Mieli on maassa. Ainut mikä käy mielessä on, että en halua elää nyt, on niin huono olla. Mutta kuitenkin olen samalla elämänjanoinen. Mietin, että mikä mulla on, miksi minä? Miksi mulla on niin kurja olla? Juuri on alkamassa Miss Helsinki 2016 kilpailu, pitäisi olla ihanaa, mutta mua ahdistaa rintaan, tuntuu että tukehdun. Saan paniikki kohtauksia. Mitä tämä on?! Mietin edellistä iltaa ja yötä. Kun menin nukkumaan, niin en saanut taaskaan unta. Yön aikana hikoilin niin paljon, että kävin kerran vaihtamassa jo uuden yöpaidan kun se oli jo niin märkä. Pyörin ja pyörin sängyssä. Rinnassa tuntuu nipistelyä ja puristaa kurkusta. ”Mitä hittoa tää on?!” kävi ainoastaan mielessä. Sitä jatkui koko syksyn ajan.

Eräänä aamuna päätin, että nyt saa riittää. Kipitin terveysasemalle. Päästyäni hoitajan vastaanotolle purskahdin tajuttomaan itkuun ja tärisin suunnattomasti hoitajan kysyessä ”kuinka voin auttaa”. Itku muuttui vain pahemmaksi ja paniikkikohtaus oli parhaillaan. Yritin vain saada sanottua, että on huono olla. Siinä hetken hoitaja sai minut rauhoitettua ja päästiin keskustelemaan normaalisti. Selitin tarinani ja lääkärin vastaanotolle päästyä tuli diagnoosi: Burn out. Huh huh, se tuntui niin oudolle. ”Minä 23v palanut loppuun ko??” En meinannut uskoa, mutta samalla se oli kuitenkin uskottava. Tuli kuukauden sairasloma ja sen aikana oli tehtävä vain niitä asioita mitä tykkää tehdä ja kaikki stressaava asia on eliminoitava pois kuukaudeksi. Ainut kysymys lopussa oli, että ”saanhan mä urheilla?”. Ja urheilu oli mulle mielipuuhaa joten sitä sai tehdä.

Menin kotiin ja kelailin asioita. ”Miten hitossa mä onnistuin tässä?” se oli ainut mikä pyöri päässä. Siinä sitten lepäiltiin miten näin parhaaksi. Nukuin aina silloin kuin vain nukutti. Pääasia, että nukuin. Hyvinä päivinä sitten reenailin. Ah niin ihanaa, kävin koiran kanssa pitkillä lenkkeillä, nyt kun oikein oli aikaa. Sitten salille kunnon reeni päälle. Sitä sitten tein oikeastaan koko sairasloman ajan. Kunnes oireeni pahenivat. Itkin koko ajan, ihan koko ajan. Paniikkikohtauksia päivittäin, ahdistusta kokoajan. ”Mikä hitto mua vaivaa?!!” Kaikki oli jotenkin niin epätodellista. Näin maailmaa ns. tärähtäneen näköisenä. Ja eikun takaisin lekuriin. Lääkärin diagnoosi: masentunut. En ymmärtänyt, että miten niin muka masentunut. Näistä rajuista oireista huolimatta en kokenut itseäni masentuneeksi, vaan se oli selkeästi ihan jotain muuta. Olen aina ollut hieman masennuslääkkeitä vastaan, mutta hetken lääkärin suostuttelemana lähdin masennuslääkkeet kourassa kotiin hullu itku kurkussa.. ”Mun on niin huono olla, en halua elää, mutta en halua, että mulla on tämä olo”. Kyllä, mulla oli todella sekavat fiilikset. Olin samalla elämänjanoinen, mutta samalla joku veti mua syvälle kuoppaan. Mä en missään nimessä olisi tehnyt itselleni mitään peruuttamatonta, mutta mua suoraan sanottuna vitutti kun mua vitutti. Ainut ajatus siinä oli, että se on uskottava lääkäriä. Koitti ilta ja otin lääkkeeni. Epäilys oli suuri, jotenkin ahdisti vielä enemmän, mutta otin sen silti. Aamun koittaessa meillä oli Miss Helsinki 2016 vuoden kilpailijoiden julkistaminen ja mä olin entistä enemmän sekaisin. Olin niin vihainen eiliselle lääkärille! ”Mä arvasin, miksi mä olin niin heikko ja sorruin ottamaan tämän lääkkeen?!” Mua vaan itketti ja suututti niin paljon. Mulla oli kokoajan sellainen fiilis, että olisin säikähtämässä, jotenkin oli epätodellinen olo maailmasta. Kaikki olot vain pahenivat. Siinä sitten skarppasin ja ponnistelin lehdistön edessä. Kaikin puolin hirveä päivä oli takana ja kun Roni tuli hakemaan minut Kaivohuoneelta kotiin,  niin mä vaan nukahdin autoon. Olin kaikkeni antanut.

Mitä niille masennuslääkkeille tein? No ne lens roskiin, kyllä! Roskiin. Mä vaistoin kaiken tämän ajan, että nyt on kyse jostain mitä en nyt vain tajua mikä se voisi olla. Noh, alkoi Miss Helsinki 2016 kilpailu ja mä oon aivan pihalla. Alkoi boot camp ja kerroin Jarille ja Heidille tarinani rehellisesti. Oli ensimmäinen boot camp takana ja Heidi passitti mut lekuriin. Nyt sain käskyn mennä kunnon lekuriin ja Heidi suositteli mulle Vilho Aholaa. Sain ajan ja kyllä, siellä minulle todettiin ylikunto.

Huh huh.. Tää vois olla part. 1 tästä stoorista. Tässä todella lyhyesti selitettynä vähän syksyn fiiliksiä. Onko kenelläkään ollut samoja oireita?  Olis tosi kiva kuulla ja jakaa fiiliksiä. 🙂

misshki
Miss Helsinki 2016 kilpailjoiden julkaisutilaisuus Kaivohuoneella.

noraav29_vi

misshki1
Boot campilla oli aina hauskaa! 🙂
miss
Ihania muistoja <3

<3: Nora

 

Facebooktwittermail

14 kommenttia “Helvetillinen ylikunto

  • Avatar
    9.2.2019 klo 08:02
    Kestolinkki

    Moikka! Oli todella mielenkiintoista lukea tämä teksti. Itse luulen kärsiväni phasta ylikunnosta myös. Noin 3 vuotta sitten aloitin juoksemaan n 10 km lenkkejä päivittäin. Alussa se, että nukuin n 5-6 tuntia yössä ei ollut ongelma. Pärjäsin ihan hyvin vähillä yöunilla. Enkä silloin tajunnut kiinnittää huomiota siihen, että hikoilin myös kaikki yöt niin, että vaatteet piti nousta vaihtamaan n 2-3 kertaa yössä. Asuin tuohon aikaan ulkomailla ja kun pääsin Suomeen, sama rumba lenkkien kanssa jatkui. Nyt minulla ei vain ollut pitkiä työpäiviä lisänä, vaan pystyin opiskeleman kotoa käsin. Noin vuosi lenkkeilyn aloittamisen jälkeen (minkä aikana painokin tippui n 10 kiloa) aloin saamaan paniikkikohtauksia. En tuolloin tiennyt kunnolla, mitä päässäni oikein tapahtui. Huomasin vain että tietyissä tilanteissa alkoi huimaamaan pahasti. Keväällä lähdin kuitenkin kuukaudeksi reissuun kavereiden kanssa, sain nähtävästi rentouduttua ja unohdin paniikit siinä samalla. Niitä tuli silloin joka tapauksessa niin harvoin. Kesällä muutin jälleen ulkomaille töiden perässä. Uusi rytmini oli klo 5 aamulla tunnin lenkii ja klo 6 töihin. N kolmen kuukauden jälkeen aloin saamaan päivittäisiä paniikkikohtauksia jotka saattoivat kestää monta tuntia. Reippaana tyttönä en kuitenkaan lopettanut työntekoa tai lenkkejä. En voinut uskoa että stressi muka olisi laukaissut kaiken tuon. Paniikkeja alkoi kuitenkin tuleman joka paikassa ja koko ajan ja muutaman kuukauden päästä otinkin masennuslääkkeet käyttööni. Kokeilin n 7 kuukauden sisällä kahta merkkiä, enkä kokemut, että niistä olisi apua. Jätin lääkkeet ja palasin Suomeen hermolomalle. Lenkkejä en kuitenkan jättänyt ja nyt syksyllä aloitin gradun. Jossain kohtaa koin, että voin jo paremmin, mutta se johtuu siitä että päivittäiset huimaukseni ovat minulle jo tuttua puuhaa. Eilen sain kuitenkin viimeisimmän pitkän paniikkikohtauksen joka kesti koko päivän. Ongelmani on, että olen lisäksi murehtija ja suorittaja luonteeltani. Urheilen vieläkin paljon, enkä osaa kunnolla levätä. En myöskään voi uskoa, että yksi lenkki tai bodypump tunti voisi minua ylikuormittaa? Lääkkeitä en halua aloittaa ja ainoa mikä
    Minua rauhoittaakin tällä hetkellä on alkoholi, jonka kanssa olen tosi varovainen kuitenkin. Pääsitkö sinä päivittäisistä paniikeista eroon? Miten sinun tarinasi päättyy? Olisi ihana kuulla. Monesti luen paniikkikohtauksista, mutta en sellaisista, joita joku saisi päivittäin. Työelämään palaaminen pelottaa, sillä pelkään saavani kohtauksen jo työhaastattelussa. Lisäksi kohtausten kanssa on tässä mennyt jo lähes 2 vuotta ja toivo on hieman loppumassa, vaikka minäkään en todellakaan ole tyypiltäni masentuvaa sorttia.

    Reply

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *